Nukuin huonosti nähden unta, jossa luomiväripaletit olivat käypää valuuttaa. (Öh?) Mahani on pinkeänä ja siihen koskee kovasti, naamani on turvonnut ja käsiin särkee...mutta eikös tämä kaikki parantunut sillä kun vaaka näytti 51.9 kiloa! Olin niin iloinen, että olisin voinut tanssia. Pelkäsin nimittäin jo, että pilasin tämän projektini. Nyt on helppoa jatkaa siitä mihin jäin. Ja jos nyt ihan todenmukaisia ollaan, niin ennemmin tai myöhemmin aina repsahdan. Se vain on niin, sille ei oikein mahda mitään.

21:41

Selvisin tänään syömättä. Tyhmää ylpeillä, mutta selvisin siitä suhteellisen helposti. En edes harkinnut ostamieni äitienpäiväsuklaiden syömistä, joka on suorastaan outoa. Iltapainoni oli 51.9 kiloa yhä, joka on outoa, sillä painon pitäisi kohota iltaa kohti. Ilahduin kun huomasin, että kylkiluuni näkyvät selässäni. Se oli omituista alkukantaista raivokasta iloa ja jotain, mitä en ole kunnolla tuntenut vuosiin - ylpeyttä itsestäni. Olisin voinut itkeä.

Nukuin muuten viimeiset 3 tuntia. Kun menin nukkumaan kaikki oli ihan hyvin. Nyt kun heräsin, isä on kitannut pullon viskiä, on ärhäkkä ja masentunut; ja äitiä näyttää itkettävän. Ei helvetti. En saa ammattia ennenkuin vasta kolmen vuoden kuluttua. Onko minun pakko asua tässä masentavassa helvetissä niin kauan? Kukaan ei halua minua, vain peruskoulun todistuksen omistavaa, sairasta nuorta naista töihin. Olen kyllä yrittänyt etsiä.