Viikko oli ja meni. Taas ihan yksin. Kukaan ei näköjään halua pitää yhteyttä. En jaksa aina olla mankumassa ihmisiä tapaamaan minua, mutta enpä tiedä huomaako kukaan miten paha on olla aivan yksin ja niin huonossa kunnossa, että ei jaksa edes nousta sängystä. Tai miksi nousisikaan. Ei mulla ole täällä mitään ylös nousemisen arvoista kuitenkaan, eikä se tee mitään eroa jos olen sängyssä tai muualla. Olisin kuitenkin yksin.

Menen hulluksi tässä huoneessa. Menen hulluksi vanhempieni äänistä. Etenkin isäni. Se valittaa miten MINÄ äksyilen HÄNELLE. Mitä vittua? Minä se saan aina kuulla miten laiska ja kelvoton olen, ja miten vain "vetkuttelen". Ylpeyteni ei salli moista puhuttelua, joten totta kai lataan aina jotain takaisin... "Äksyilen" siis.

Aiemmin tänään kuulin isäni valittavan äidilleni siitä, kuinka minä "aina itken enkä ikinä tee mitään." Sekunnin murto-osassa napsahdin raivoon ja karjuin isälleni "pistä vittu turpa kiinni" niin kovaan ääneen, että vielä nytkin kuusi tuntia myöhemmin äänihuuleni tuntuvat palavan. Napureita varmaan naurattaa. Äiti on onneksi minun puolellani.

En kestä tätä. Inhoan itseäni, vanhempiani, kaikkia niitä ihmisiä jotka hylkäsivät minut kun heitä nyt tarvitsisin, sitä ihmistä joka minut petti ja rikkoi, tätä huonetta, tätä koko synkkää maata, tätä kamalaa planeettaa. En kestä enää. Menen hulluksi. Olen varmaan jo hullu. Tuntuu kuin olisin kaksi ihmistä yhtä aikaa. Persoonan jakauma ei yllättäisi enää yhtään. Haluaisin paeta kirjoihini. Mutta en jaksa edes kirjoittaa. Ei ole ketään jolle kirjoittaisin.

En jaksa edes pyytää lääkäriä vaikka niin D:lle lupasinkin. Mitä iloa? Ei lääkäri mulle ystäviä taio. En jaksa etsiä ystäviä. En jaksa mennä ulos. En jaksa edes nousta sängystä. En jaksa syödä. Ahdistaa. Ja mitä ne masennus lääkkeet muka viimeksikään auttoi? Ei mitään. Joten antaa olla.

Jos vain en olisi tällainen pelokas itkupilli hyppäisin ikkunasta. Mitä iloa mun on elää enää, ei mulla ole mitään muuta tulevaisuutta kuin istua tässä huoneessa ja odottaa kuolemaa. En ikinä pääse pois. Olen jumissa tässä tilanteessa. En saa korjattua sitä. En jaksa yksin, en vain jaksa.

On kai parempi että kaikki ajautuivat pois luotani. En ole enää se ihminen joka olin joskus. Hermoheikko nyhverö vain. Ehkä on parempi etteivät he näe tätä. Pysykööt siis poissa.

 

 

En jaksa elää enää