Menin nukkumaan vähän viime postaukseni jälkeen, paniikki kulutti paljon energiaa. En syönyt eilen, yhtään. Hyvä minä! Tein sen! Selvisin yhden kokonaisen päivän. Nyt selviän viimeiset kuusi päivää ja 9 tuntia helposti, ensimmäinen päivä on aina pahin. Pitää vain pysyä täällä huoneessani, niin selviän. En muutenkaan halua mennä ulos huoneestani. Tämä on ainoa turvallinen paikka, täällä voin sulkea koko muun maailman ulos. Vielä jonkun aikaa sitten koin huoneeni sellinä. Helvettinä, jonne olin jäänyt jumiin. Mutta nyt se on ainoa paikka, jossa saan olla rauhassa. Tai no, jossa minun pitäisi saada olla rauhassa. Voisinkohan saada lääkärini kirjoittamaan kirjeen vanhemmilleni, että eivät tule koputtelemaan tai tunge sisään ovesta huoneeseeni, koska se todella ahdistaa minua? Ehkä pitäisi. He eivät ikinä tajua että mikään on vakavaa jos vain MINÄ siitä jotain sanon. Pitää olla lääkärin lausunto ennenkuin uskotaan että olen masentunut, päästäni vialla, itsemurhahakuinen. Tämä johtuu varmaan siitä, että lapsena kiusauksen alettua lintsasin koulusta paljon. Kerran kokonaisen kuukauden... Kun sitten viimeinkin menin takaisin kouluun isän pakottamana, pulpettiini oli raapustettu risti ja "R.I.P." tai jotain. Ja tietysti sain kuulla siitä, että ilmestyin paikalle juuri ruoka-aikaan! Siis jumalauta että tällaisetkin asiat vielä muistan. Miten syvälle mieleeni ne ovat juurtuneet ja miten ne yhä satuttavat...

Muistan myös, kuinka pikkuhiljaa tulin "psykosomaattiseksi" - jos voin huonosti psyykkisesti, tulin kipeäksi. Olen yhä tällainen. En tiedä miksi tai miten sen itselleni kehitin, mutta aina kun voin liian huonosti mennäkseni kouluun, kuume alkoi nousta, vatsa kramppaamaan, jne, jne... Tulin ihan oikeasti kipeeksi. Isäni ei siis voinut pakottaa minua menemään enää. Ja yhdeksännen luokan jouluna jäinkin kotiin ihan kokonaan. Ensin meinasin mennä takaisin...mutta sitten kuulin että minun huhuttiin olevan raskaana. Tiesin että yksi "kavereistani" oli tämän aloittanut ja totesin, että en enää voi palata sinne. Suoritin peruskoulun loppuun kotona, en edes mennyt hakemaan todistustani.

...Äiti toi juuri lääkkeet huoneeseeni. Panikoin taas. "Kyllä minä nyt tulen kun kello on kolme ja sinä tarvitset nämä lääkkeet!" hän huutaa kirkunani yli. En minä mahda tälle mitään!! Eikö hän voi sitä ymmärtää?! En minä päättänyt, että nytpäs ahdistun aina kun joku tulee huoneeseeni, en todellakaan. Ihan kuin he luulisivat, että minä nautin tästä. Tarvitsen tästä sen lääkärin lausunnon, ja sitten teippaan sen oveeni. Saan vain yhden pillerin päivässä ahdistuskohtauksia varten. He eivät SAA aiheuttaa minulle yhtään sen enempää kohtauksia päivässä, sillä ne venyvät tunnin pituisiksi hysteerisiksi itkukohtauksiksi kun en saa lääkettäni.

5:03 -- tyhmä pelko.

Olen päättänyt punnita itseni päivittäin jokatapauksessa. Pelkään että lihon salakavalasti, joka on kyllä jotenkin höperö pelko. Luulisi, että ihminen löytäisi vähän "tärkeämpiä" pelkoja... Mutta, tarkistin juuri painoni. Se oli (ihme kyllä) vain 51.6... Kumma juttu. Ja se vielä tuostakin laskee kunhan nukun. Eikö ole hiukan outoa, että se päivässä heilahtelee melkein neljällä kilolla? En tosin valita! Hyvä vain, että tippuu. Mutta mutta, nyt pitäisi ottaa ne lääkkeet ja mennä nukkumaan. Enhän sentään voi koko yötä vain pelata pelejä.

13:13 -- valehtelenko itselleni?

Painoin 51.4 äsken. Ei kovin paha. 6.4 kiloa tavoitteeseeni. Mutta, kuten Julia kommentissaan totesi, tämä on aika koukuttavaa. Muistan että kun olin 60, halusin olla 55. Sitten kun olin 55, halusin olla ensin 50...sitten 48...sitten 45... Tuntuu siltä kuin valehtelisin itselleni, ja että tekisin sen todella vakuuttavasti. Mitähän minä haluan, jos ikinä pääsen 45 kiloiseksi? Olenkohan sitten tyytyväinen? En usko. Mutta en voi mennä yhtään alemmas. Lupasin miehelleni, että lopetan siihen. Mutta...valehtelenko vain hänellekin? Valehteleeko tämä 'häiriö' minulle kun se lupaa että 6.4 kilon tiputuksen jälkeen tunnen oloni kauniiksi ja tulen onnelliseksi? En tiedä. Tämä on outoa ja aika ahdistavaa. Paastoamisesta, kontrollista ja kilojen karisemisesta tosin tulee hyvä mieli. Ja juuri nyt tarvitsen sitä hyvää oloa, etten napsahda ihan lopullisesti.

15:32 -- eih.

Äiti oli leiponut sämpylöitä. Otin yhden. Pureskelin ja syljin. Mutta nyt iski nälkä ja himo ahmia. Voi paska... Noh jaa. Selvisin yhden paastopäivän. Senhän piti olla tarpeeksi. Saa nyt nähdä kestänkö tämän päivän loppuun. Epäilen, että en.

15:37 -- joo.

Ei tule mitään. Kamala nälkä. Menen ahmimaan, ja sitten oksennan. Pakko alkaa syödä edes vähän päivittäin, tai en ikinä pysty lopettamaan repsahtelua. Nälkä on liian voimakas.