Sain jo kaksi todella ystävällistä, kehuvaa kommenttia ulkonäöstäni. Ja Mady (WWW) ihmetteli, miten ihmeessä voin pitää itseäni läskinä tai muutenkaan vihata itseäni. Noh, ajattelin tässä pohtia sitä hiukan enemmänkin.

Ollessani yhdeksän vanha, luokkakaverini alkoivat kiusata minua / jättivät minut ulkopuoliseksi. Tätä jatkui oikeastaan kuusi vuotta. Joka ikinen päivä tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi. Kuin jätesäkiksi. Sain kuullakin siitä melkein päivittäin. Kukaan poika ei ollut kiinnostunut minusta, olin kuin ilmaa, tai vain tilan haaskausta. Näiden kuuden vuoden jälkeen itseinho oli jo asettunut minuun. Olin mielestäni läski, ruma, olisin halunnut vain kuolla niin monta kertaa, viiltelin kasvojani, itkin itseni uneen, näännytin itseäni nälkään. Olin yksinäinen ihmistenkin keskellä. Mutta ylä-aste loppui. Menin lukioon, sain kaksi uutta kaveria jotka eivät puhuneet minusta pahaa ikinä. Mutta itseinho pysyi silti, se juurtui minuun kiinni kuin mikäkin parasiitti. En kestä sitä, miltä näytän, vaikka jonkun mielestä kaunis olisinkin. Ja löydän AINA läskipahkuroita jostain, en ole tarpeeksi laiha pitääkseni itsestäni.

Ja sitä minä vain haluan. Haluan pystyä pitämään itsestäni, haluan oppia olemaan sinut itseni kanssa. Haluan viettää edes yhden päivän, jolloin en halua repiä itseäni vapaaksi nahoistani.