Noniin, olin 52.1, eli onpas nytten hidasta pudotusta verrattuna aiempaan vauhtiini. Ei haittaa, kunhan se nyt edes tippuu! Mutta niinhän se on - mitä vähemmän painaa niin sitä vaikeampaa on painoa pudottaa. Ja mitä vähemmän painaa sitä vähemmän ruokaa tarvitsee. Oikeastaan en edes halua mussuttaa paljoa ruokaa päivässä - siitä tulee vain paha ja syyllinen olo. Mutta voi äh, toivon että painoni tippuisi nopeammin... Mutta hitaan pudotuksen sanotaan kestävän pidempään. Joten olkoon, ihan sama jos tipun sata grammaa päivässä tai enemmän. En välitä millä vauhdilla laihdun...kunhan vain painan vähemän joka aamu että olen onnellinen.

Eilen illalla sain taas itkukohtauksen. Oli paha olla yksin, lääkeet saivat pääni särkemään, mietin minne elämäni oikein on menossa. Nyt on pitkästä aikaa kaikkia suuria suunnitelmia, mutta mitä jos taas väsyn, enkä pysty mihinkään? Miksi muut pystyivät rämpimään lukion läpi mutta minä kestin vain puoli vuotta? En tiedä... Lisäksi harmitti se, että yksi kaverini leikillään sanoi että minä olen ulkonäöltäni "helposti kahdeksan, jos mitataan yhdestä kymmeneen". Niin, siis ihan hyvin kai. Mutta sitten itketti...miksi minä en ikinä ole se täysi kymmenen? Aina, aina jotain pielessä, kaikkien mielestä. En tiedä onko se ruma naamani vai kauhea vartaloni. Haluan olla täydellinen. Minun on PAKKO olla täydellinen. Muuten joku minua kauniimpi voittaa. Kuten S. ja F. jo kerran voittivat... Ehkä en sittenkään ole vielä päässyt sen yli? Siltä vaikuttaa. Ihan sama... minä laihdun, kasvatan hiukseni ja kynteni pitkiksi, muutun täydelliseksi pikku keijuksi.

Katson Geishan muistelmia. Tajusin, kuinka paljon S. näyttääkään päähenkilöltä... Miten minä voin kilpailla tuollaista kauneutta vastaan? En mitenkään. Ihan sama. Jos kuolen nälkään laihduttuani, olen onnellinen. Pääsenpähän ulos tästä helvetistä...

 

15:57

Nytpä se mieheni tempun teki. Sanoi suutuspäissään että ei syö ennenkuin minä syön! Voi hyvänen aika... Hän sanoi että haluaa tietää miltä minusta tuntuu, ja että ei halua minun olevan yksin tämän häiriöni kanssa. Kultani sattuu olemaan erittäin jääräpäinen, mutta on helposti varmaan kaksi kertaa minun kokoiseni. Hän tarvitsee päivässä paljon enemmän ruokaa kuin minä, eikä hän ole ennen paastonnut ja alkaisi nyt paastota ihan yhtäkkiä! Voi ei. Yritän puhua hänelle järkeä päähän, mutta ei uppoa ainakaan vielä. Tiedän tosin että hän luovuttaa ennenkuin minä luovutan. Yritin selittää, että tarvitsen tätä. Hän ei ymmärrä...tiedän että hän vain haluaa parastani. Mutta hän ei tajua, että laihuus on parasta minulle. Saan mielenrauhan kunhan olen 48 kiloa, tai 45. Haluan vain tuntea oloni kauniiksi ja kevyeksi.

 

20:34

Tämä päivä on mennyt mukavasti syömättä. Nälkä oli ja meni, ja ruokaa en ole kaivannut ollenkaan! Ehkä on liian aikaista juhlia, mutta olen aika varma että mitään yhtäkkistä ahmimiskohtausta en enää saa. Odotan huomista aamua ja punnitusta kuin joulua, koska tämä päivä meni niin hienosti! :D Onneksi miehenikin viimein paineli illalliselle. Turha hänen on nähdä nälkää jos minä haluan laihtua. En malta odottaa että pääsen tasan lukuun 50, siitä lukuun 48, ja ehkä siitä vielä kolme kiloa alemmas... En ole ihan varma vieläkään. 45 tosin kuulostaa mukavan tasaiselta luvulta jotenkin, ja silloin olisin varmasti laiha ja kevyt. Mutta saa nyt nähdä miten käy. Kaikki riippuu peilikuvastani.

 

22:22

No kyllähän se nälkä alkoi taas ärjähdellä. Jokin pikkuinen ääni päässäni sanoo "ota vaan yksi suupala", mutta tiedän yhdenkin palasen vievän minut suoraan ahminnantäytteiseen helvettiin. Joten vastustan. Sipin vettä, olen kuin en kuulisikaan mahani kurinaa ja murinaa...marmatusta paastoani vastaan. Mutta ei oloa kyllä helpota se, että molemmat vanhemmat mutustelevat jotain. Voi hyvänen aika että on nälkä. Mutta olkoon. Kyllä minä nälän kestän.