Sain pistettyä kannen takaisin kaiken pahan päälle. Vaivalloisesti, mutta jotenkuten. Nyt en kuule niitä jos vain pidän itseni kiireisenä. Ne saavat minut itkemään ja vihaamaan itseäni, vääristävät peilikuvani, kertovat minulle miten mitätön ja hirveä olen. Ne tietävät tasan tarkkaan keiden ääniä matkia, mitä sanoa, milloin sanoa, missä järjestyksessä sanoa. Ja miten? Koska ne ovat minä. Se ääni päässäni olen minä. Minä olen molemmat persoonani. Ei ole "meitä", sanon itselleni. On vain sairas, sairas, sairas "minä".

Mutta en usko. Ja tiedän mitä toinen puoliskoni miettii. "Jaa että sairas? Kutsut minua 'vain sairaudeksi', mitä?! Johan oli loukkaus!" ...Ihan kahjoa.

51.7 kiloa. Nopeammin, nopeammin! Haluan nähdä niiden numeroiden romahtavan! Pois kaikki. Pois koko vartalo. Saastainen, hirveä keho, ja pää. Ne eivät enää ole edes minun. Jaan ne toisen kanssa. Sellaisen toisen, joka tykkää vaihtaa hiusteni väriä vähän liiankin usein. Eli enhän minä edes kontrolloi itseäni enää 100%. Eikö tämä tarkoita siis sitä, että keho on vain jokin työkaluntapainen joka riippu jonkinlaisen sielun yllä suorittaakseen maallisia asioita? Minä en halua sitä, en tarvitse sitä. Haluan olla ihan toisenlainen.

_____

DS - kiitos kertovasta kommentistasi. Se auttoi minua ymmärtämään, että tuolla jossain on tulevaisuuskin, ja sitten en enää halunnut kuolla. En tosin tiedä järjestyykö elämäni ikinä. Ongelmanyyttini on niin iso ja sotkuinen, että sen selvittämiseen menee vuosia...ja ehkä pidempäänkin, sillä takerrun ongelmiini. Mutta en yleensä halua kuolla. Yleensä muistan että minulla on mies, ja että me haluamme kivan talon ja viisi lasta, husky-koiran, ja paljon lemmikkirottia. Mutta joskus kaikki pimenee, lakkaan luottamasta mihinkään, päätän että mieheni haluaa erota minusta, ja hupsista vain - kaikki elämänhalu on tipotiessään. Yritän tosin kovasti olla luottavainen, yritän myös olla iloinen. Joten...kai se tästä. Niin kauan kuin olen elossa, minulla on valta muuttaa asioita.

16:39

Hetken aikaa oli voitokas olo. Sain puhuttua itseni uskomaan, että nälkä tuntuu paljon paremmalta kuin miltä mikään maistuu. Ja niin se tuntuukin. Ainakin minulle, ainakin tällä hetkellä. Kalisuttelen kylkiluitani huvikseni, vedän vatsan sisään, hymyilen itsekseni. Paljon on vielä mentävää. 6.7 kiloa pois. Sitten kaikki näkevät. Sitten en jää toiseksi.

22:00

On huvittavaa kun syvällä päänsä sisällä tietää vaikka mitä, mutta sitten käyttäytyy kuin ei tietäisi yhtään mitään. On niin paljon helpompaa olla vähän hidas ja tyhmä. Silloin kenelläkään ei ole suuria odotuksia, ja saa vain laiskotella. Ja on helpompaa tehdä asioita, jotka tietää tyhmiksi.

Menin ja ahmin. Leipää juustolla, sorbettia, kohta spagettia. Tiedän että oksennan ne. Tiesin jopa, että sorrun, ja sallin sen alitajuisesti. Iltapainoni oli 51.9. En aio lopettaa oksentamista ennenkuin vaaka näyttää saman luvun taas.

= Olen vähän tyhmä. Leikin tulella, leikin hengelläni.

22:45

...Ihan kuin se noin helppoa olisi. HAH! Kilo vielä ylimääräistä moskaa vatsassa, enkä pysty enää oksentamaan. Jostain syystä mieleeni muistuu mitä vanha terapeuttini sanoi. "Olet tarpeeksi älykäs esittääksesi tyhmää ja huijataksesi testeissä; ja tarpeeksi karismaattinen puhuaksesi läpiä kenen tahansa päähän. Jopa itsesi." Se oli ehkä ainoa järkevä asia, jonka hän sanoi. Vaikka pohjimmiltani todella ujo ja pelokas olenkin, osaan näyttää vahvalta ja olla vakuuttava. Valehtelen itselleni kunnes en jaksa enää väittää itselleni vastaan. Hiukka outoa.