Täälläpähän istun itkusilmäisenä, lihavana, rumana, rotta hupussani nukkuen. En tiedä jaksanko kirjoittaa tänne kovin paljoa. Olo on todella paha. En jaksa. En jaksa. Miksi minun elämäni pitää olla näin vaikeaa? Jos saisin yhden toiveen, se olisi että minä ja mieheni voisimme olla yhdessä enemmän. Ei edes tarvitsisi olla joka päivä. Jos edes kerran viikossa voisin nähdä hänet. Vaikka vain pariksi tunniksi. En vain jaksa olla erossa kuukausia. EN JAKSA. En jaksa syödä. En jaksa nauraa tai hymyillä. En jaksa liikkua. En jaksa kuunnella ihmisiä, nähdä ihmisiä, ajatella että kaikkialla on ihmisiä. En jaksa olla. En jaksa yhtään mitään.

Rottavauvat ovat kunnossa. Tarkistin eilen.

Otan taukoa blogista, ehkä noin viikon, ehkä enemmän.

En vain millään jaksa kirjoittaa...

23:25

Pienten rottien vikinä rauhoittaa. Kokis rauhoittaa. Mies on taas kotona, turvallisesti. Mesessä. Niin lähellä. Niin kaukana. Aivan siinä vieressä. Muttei kosketettavana. Halkean kahtia. Itken, karjun. Lyyhistyn, tuhoan tavaroita. Viiltelen, lyön seinää. Vaikenen, huudan takaisin. Kuka minä olen? Mikä minä olen? Ja miksi minä olen? Kumpi minä olen. Vai olenko kumpikaan? "Me, myself & Irene". Vuokrasimme ja katsoimme sen eilen. Tunsin oudon yhteyden, ymmärryksen. Kai minä sitten olen ihan hullu? Niin rikki. Eikä kukaan osaa korjata minua pysyvästi. Mutta miksi korjaisivatkaan. Eihän minua tarvita! Hahah. Niin. Ei ole ketään, jonka kohtalo riippuisi vain minusta. Olen korvattavissa. Olen vain hullu epävakaa tyttö jolla on liikaa ongelmia. Hukun ongelmiini. Niitä vain tulee lisää, lisää, lisää. Ne eivät mene pois. Pahenevat vain. Miksi minä? Miten minulle näin kävi? Miksi minä...

Painoin 56.8 kiloa. Kamala, kamala määrä. Ihan liikaa. Paha olla. Niin lihava. Reidet hyllyy. Maha pömpöttää. Oksentamaan. Kaikki moska pois. Pois.