Ei taida treenamisestakaan tulla enää mitään, kun valvon aamu kuuteen ja kahdentoista tunnin unieni jälkeen on liian myöhäistä mennä salille - korttini kelpaa vain 15:30 asti. Harmittaa vähän, mutta toisaalta olen niin poikki etten muutenkaan oikein jaksaisi. Ehkä ensi viikolla... Mutta joo. Alusta alkaa taas paastoaminen, yaaay. Ilmeisesti heti kun vaellan olohuoneeseen, repsahdan. Kävelen vain automaattisesti keittiöön ja alan tunkea tavaraa naamaani. Se on outoa, melkein pakonomaista.

Minulla on tosiaan ollut muutamia pakko-toimia. Kuten asioden järjestäminen kolmen joukkoihin. Laatoituksen reunoille astumisen välttäminen (tämä oli aika pirullinen ja aiheutti outoa kävelyä). Huoneen järjestyksen muuttaminen joka päivä puoliltapäivin (tämä kävi ihan urheilusta). Siivous. Hiusten nyppiminen / leikkeleminen (nyyh...onneksi sain lopettaa tämän aika nopeasti). Tavaroiden asetteleminen pöytien ja hyllyjen reunoille (tämä useasti johtaa tavaroiden rikkoutumiseen). Ja ehkä kaikkein pahimman voisin myös mainita: Toistuva pääni seinään iskeminen (kesti aika pitkään. Ei ollut kivaa.). Että tällaisia! Nyt vain toivon ettei ahmiminen muutu pakko-toiminnaksi myös! Koska sitä en kestäisi.

Pystyisinpä jotenkin hillitsemään itseni huomenna, että saisin edes yhden paastopäivän suoritettua! Ihan vaikka vaan todistaakseni itselleni, että pystyn siihen piru vie! Minua ei ole tuomittu epäonnistumaan kaikessa. Minäkin onnistun asioissa. Minä en epäonnistu elämässä ennenkuin lakkaan yrittämästä. Kukaan ei naura minulle. Saan rauhassa kerätä sirpaleet ja aloittaa alusta. Kukaan ei osoita sormella ja naura. En ole epäonnistunut ihminen. Joku rakastaa minua. Yritän hokea näitä lauseita itselleni melkein päivittäin. Mutta silti itkettää. Salakavala kyynel karkaa silmästä, ja suutun itselleni. MINUN EI PIDÄ ITKEÄ! En ole heikko. EN! ...Mutta miksi sitten en edes pysty paastoamaan yhtä vaivaista päivää? Kunpa voisin pitää pääni sisäisen turpani kiinni. Olen ITSE pahin viholliseni.

...No siinäpä tuli taas marmatettua. Mutta mutta! Muutama kysymys: Onko hyvä, että vastaan anonyymeihin kommenteihin teksteissäni? Jos kommentoit aiemmin nimettä, luitko vastaukseni?

5:22 -- HAH. Hah, hah. Hah.

Hyppäsin vaa'alle, ihan vain koska pelkäsin lihoneeni tänään todella paljon. Ja NYT saamme käsittelyymme erittäin hyvän esimerkin siitä miten nörtti olen & miten todella naureskelen itselleni. Nimittäin nähtyäni luvun 55.3, sanoin...."lol". Joo. Olen ehkä vähän väsynyt tai jotain? Ei voi tietää. Tai sitten vain järkyttynyt... Tai siis...kyllähän se laskee sitten kun nukun jne...mutta 55.3? Eikä. EIKÄ. Ei pitänyt enää mennä 54 yli. En halunnut nähdä noita numeroita enää ikinä!! Voi vitutus kun olin jo päässyt 50-alkuisiin numeroihin. Ja sitten pilasin sen. HYI. Vihaan itseäni. Inhoan, inhoan! Ehkä tämä nyt ruoskii minut takaisin kuriin. En voi jatkaa ahmintaa, tai viikossa olen 60. Pakko lopettaa, pakko laihtua. Vihaan itseäni. Mikä pettymys. Ei ihme että isä puhuu koirallekin nätimmin. Kukapa tällaiselle paskalle nätisti jaksaisi puhua. HAH mikä vitun porsas olenkaan. Pitäisi pistää minut remmiin. Lyhyeen tiukkaan sellaiseen.

5:37 -- Ei näin.

Oksensin itseni 54.2 kiloiseksi. Näytän taas 9 kuukautta raskaalta, ja siinä sitten mietin meidän tulevaisuuden suunnitelmiamme. Minun ja mieheni. Molemmat haluaisivat oikein ison perheen. Viisi lasta, lemmikkejä... Meillä on aina hauskaa kun suunnittelemme tätä ja arvailemme miltä lapsemme tulevat näyttämään, tai keksimme heille nimiä. Ja minua alkoi itkettää. Mietin, pilaanko loppujen lopuksi kehoni tällä niin pahasti, että en enää saakaan lapsia? Tai mitä jos saankin lapsia, mutta he oppivat minulta syömään näin? Ahmimaan ja oksentamaan, paastoamaan? Itkin ja itken yhä. Otin yhden rauhoittavan, mutta se ei toimi. Mitkään lääkkeet eivät enää toimi. Opin pikkuhiljaa immuuniksi kaikelle. Voisinpa soittaa miehelleni. Mutta hän nukkuu, en halua herättää raasua.

16:37 -- Haukotus.

Heräsin nyt vasta, mutta yhä väsyttää! Kiitos anonyymille ja Julialle kommenteista. Ja enpä tiedä miltä tuntuisi, jos joku tämän löytäisi. Äitini tietää että minulla on ongelma syömisen kanssa, mutta ei ehkä näe miten vakavaksi se on kehittynyt. En halua hakea tähän apua ainakaan vielä, mutta minusta tuntuu että jonkun ajan kuluttua kyllästyn tähän ja alan etsiä apua. Silloin voin vain kääntyä äitini puoleen tai puhua lääkärilleni. Olen sen oppinut, että jos näkee jonkin ongelmana, on parasta hakea apua. Ja muut läheiset...enpä oikeastaan tiedä. Sukulaiseni tietävät että minulla on ongelmia. Ei se paljoa haittaisi, jos näkisivätkin miten paljon ongelmia minulla on. Ja ikävä kyllä haluan aivan älyttömän kovasti laihtua 45 kiloiseksi... Se on kuin pakkomielle. Minun on pakko päästä tuohon numeroon. Minun on pakko näyttää kaikille, että pystyn siihen. Ja kenelle kaikille, ehkä mietit? Itselleni vain, loppujen lopuksi. :/

19:04 -- aika paska päivä.

Niin on. Ruoka pyörii mielessä jatkuvasti. Tekisi mieli pannupitsaa ja jäätelöä ja suklaata ja karkkia ja sipsejä ja ja ja...voih, kun niin tekee mieli kaikkea tuollaista moskaa. Miksi ei voi tehdä mieli vaikkapa omenoita? Hohhoi. Ja kaiken lisäksi suunnittelen koko ajan kauheaa mässäyskohtausta ja mietin "no voinhan sitten oksentaa sen, röh röh röh". Tuon ajattelutavan täytyy loppua. Edes yksi onnistunut paastopäivä... Eihän se ole niin paljoa pyydetty? Miksi pilaan omat suunnitelmani jatkuvasti? Ärh. En edes jaksa puhua ihmisille. Haluan vain olla yksin, mutta samalla tiedän että olen surullinen yksin. En vain jaksa heitä kaikkia nyt. Olen huono ystävä. Todella masentunut olo tänään.

20:10

Äitini pyysi minua lähtemään ulos hänen ja koiran kanssa, jos se vaikka saisi minut paremmalle mielelle. Sanoin etten jaksa ja hän suuttui, alkaen puhua paljon. Ahdistuin ja kiljuin, että tämänkö hän olettaa saavan minut paremmalle mielelle. Hän tuli huoneeseeni. Ahdistukseni suorastaan räjähti - hyperventiloin, aloin itkeä hysteerisenä, kiljuin hänelle että hän ei saa tulla huoneeseeni, että hänen on mentävä pois. Mutta hän vain seisoi siinä ja saarnasi, ja minun ahdistukseni muuttui paniikiksi. Nyt itkettää yhä, ja hyperventiloin vieläkin. Rintaani pistää kuin olisin juossut maratonin.

Ja kaiken lisäksi kuulen isäni äänen. "No mitä vitun kohtausta se taas esittää?"

Haluan pois. Pois. Pois. Poispoispoispois. Pois ihan kokonaan. Pois ihan kaikesta.