Kaduttaa, hävettää. Ahmin, itken, ahmin lisää...oksennan. On paha olla, tunnen itseni näkymättömäksi. Tuntuu siltä ettei kukaan halua viettää aikaa kanssani, jutella kanssani, edes katsoa minua. Ihan kuin en olisi olemassakaan. Ihan kuin minulla ei olisi minkäänlaista merkitystä. No niinhän se on. Olen vain ihmisten tiellä, tai heidän taakkanaan. Ei minusta ole mihinkään, eikä ikinä tule olemaan. Olen vain epäonnistuja. Tunnen oloni niin yksinäiseksi että sattuu, tuntuu kuin kaikki olisivat hylänneet minut. Kukaan ei näe miten paha minun on olla, eikä kukaan enää edes yritä olla tukenani... En osaa ikinä sanoa mitään suoraan vaikka haluaisinkin huutaa apua, en halua olla yhtään isompi taakka kenellekään kuin mitä jo olen. En jaksa, en vain jaksa....

Miksi edes ryömin enää mukana tässä elämässä? En JAKSA! En jaksa jokaista tyhjää ja yksinäistä huomista jotka odottavat edessäni, en jaksa kammottavaa ulkomuotoani, en jaksa läpimätää sisutani, en jaksa tätä tunnetta että elän samaa päivää joka vain toistuu toistumistaan, en jaksa takertua niihin viimeisiin ihmisiin jotka ovat vielä lähelläni, en halua olla taakka enää yhtään pidempään, en jaksa enää yrittää. Elämälläni ei ole merkitystä eikä suuntaa. Miksi siis jatkaa yhtään pidemmälle?! Mitä iloa siitä on kenellekään että olen täällä, vien vain tilaa? Olen hankala, tyhmä, ruma, ilkeä, kamala ihminen, joka ei edes ansaitse elää. Melkein rukoilen että joku vain halaisi minua edes vähän aikaa, mutta samalla tiedän että en kestä moista läheisyyttä ja vain työntäisin kaikki pois. Tai sitten purskahtaisin itkuun enkä haluaisi päästää irti. En tiedä. Olen tyhmä.

En tiedä jaksanko edes yrittää mitään. En halua elää, mutta epäonnistuin jo kahdesti. Ensimmäisen kerran ystäväni kutsui minut heidän luokseen ja minusta pidettiin huolta. Toisella kertaa en vain ottanut tarpeeksi tavaraa... En tiedä. Katolta hyppääminen oli loistava idea, mutta sitä on helppo jäädä pohtimaan ja vain istumaan reunalle. Lääkkeet pystyin vain vetäisemään naamaani ja odottaa... Ehkä pitäisi vain vetää kännit katolla. En tiedä. En jaksa. Kuolemastanikin olisi vain vaivaa ihmisille. Voisinpa vain...kadota. Tuosta noin vain, ihan yhtäkkiä ja ilman mitään jälkiä.

Kännit katolla kuulostaa houkuttelevalta. Mutta en jaksa. Joku joutuisi minut sitten kaapimaan asfaltista ja siivoamaan jäljet. En ansaitse elää... en jaksa enää edes puhua... olenko minä enää ihminen? En tiedä. Otan taukoa tästä blogista. Pysyn huoneessani, mietin asioita...