Olen vain jatkanut ahmimistani. Nejäs päivä menossa. Paino loikkasi huvittavasti 54:ään. Hyvä etten hypännyt ikkunan läpi hullusti nauraen vaa'an numeron nähtyäni. Mutta nyt loppu. Nyt todella lopetan, ennenkuin lihon vielä pallomaisemmaksi läskimakkaraksi. Paasto päälle vaan taas. Paino putoamaan. Olisin tyytyväinen viiteenkymmeneen. Tai nejäänkymmeneen kahdeksaan. Tai ehkä nejläänkymmeneen viiteen... En tiedä. Haluan vain laihtua. Haluan kadota. Haluan olla kevyt nostaa, ja haluan mahtua pieniin vaatteisiin. En jaksa "kurvejani". Ne ei mahdu vaatteisiin. Ne on läskejä. Haluan tuntea luuni paremmin. Ja kuulosti sitten miten angstilta tahansa...haluan ihmisten näkevän miten paha minun on olla, ja millaiseen tilaan he ovat minut ajaneet. Tiedän ettei se ketään hetkauttaisi vaikka luurangolta näyttäisinkin. Mutta minä voisin mielessäni kuvitella että he huomasivat, ja voisin nauttia ajatuksesta. Mutta nyt, kiitos suunnattoman ahmimiseni, läskit ovat palanneet. En enää näe kylkiluitani selässäni, hyi että mikä vitun possu.

Kurkkuni on kipeä oksentelusta, ja ääneni on karhea. Toissapäivänä oksensin mukavat yhdeksän kertaa, jokaisen kerran jälkeen vannoen etten enää koskisi herkkuihin. Mutta sorruinhan minä. Yhdeksän kertaa. Hyi saatana mikä olematon itsekuri. Tämän takia tarvitsen uuden Minän. En vain JAKSA sitä Minää, mikä nyt olen. Ihan kuin vain istuisin ja katsoisin vieressä, kun jonkin pahan otuksen valtaama ruumiini kahmii ruokaa suuhun kaksin käsin, silmät hulluutta palaen. Ei tässä nyt muu auta. Kierre on pistettänä poikki NYT. Ja tiukasti, muuten lipsahdan.

Ketju alkaa nimittäin huomaamattomasti, aina pikku lipsahduksella. "No jos mä nyt yhden keksin otan." "No jos vielä riisipiirakan." "No kun mä noi otin niin ihan hyvin voin sitten ottaa pullankin." "No vittu perseelle meni tääkin päivä, samahan se on nyt tungenko mä kaiken tän paskan suuhuni!!" "Mitä mä oon menny tekemään? OKSENNA JA HETI!" "...No kun mä nyt kerran oksensin sen kaiken niin kai mä yhden karkin voin ottaa..." Ja niin edelleen. En jaksa tätä enää. Ruoka on inhottavaa muutenkin, miksi minä ahmin sitä? Mitä tapahtui sille että pystyin elämään viikon vedellä ilman mitään ongelmia, jopa ilman nälkää? En tiedä. Mutta tarvitsen kontrollini takaisin, tai napsahdan lopullisesti.

Tänään juttelin lääkärini kanssa tästä ruoka-asiasta, ja muista masennuksen kanssa ilmenneistä ongelmistani. Hän ei tunnu ikinä keksivän mitään muuta kuin nostaa lääkkeitäni, nyt jo 175:teen milligrammaan! Eräs aika pahasti masentunut ystäväni saa samaa lääkettä 20mg päivässä, joten miten kahjona tämä lääkäri minua mahtaakaan pitää? Mutta no, uutta oli että hän tänään pisti kiireisen lähetteen jonnekin psykologi-paikkaan. Olo on vähän sellainen, että minut sysäistiin joidenkin muiden niskoille. Toivottavasti en joudu taas osastolle.

Ja toivottavasti viime maanantain seka-käytöstä ja kaupungilla harhailusta ei tule tietoja sinne uusille lääkäreille... Kuulin että tuollaisesta käytöksestä pistetään aika helposti osastolle.

Niin. Siitähän en vielä kirjoittanutkaan. Lähdin siis viime maanantaina baariin juhlistamaan tatuointiani, ja illan päätteeksi heräsin Marian Sairaalassa. Ilmeisesti olin ollut kuljeskelemassa kaupungin kaduilla psykoottisen apaattisessa jamassa, höpöttäen niin täydellistä englantia että minua luultiin Irlantilaiseksi turistiksi. Sitten olin kuulemma mennyt istumaan autotielle kiljuen, että kunhan löydän kännykkäni haluan auton ajavan ylitseni. Jokin ohi ajanut ambulanssi oli kiltisti noukkinut minut mukaansa.

Nih. Ei ollut tylsä ilta.