Vaikea yö. Olen itkenyt yli tunnin putkeen ihan vain yksinäisyyttäni. Säälittävää, inhottavaa heikkoutta. Mutta en osaa lopettaa. On niin paha olla. Onko ihminen edes olemassa, jos muut eivät näe häntä ja puhu hänelle? Viiltelin. Olisin halunnut lopettaa elämisen ihan siihen paikkaan. Mutta en uskalla / viitsi. Siitä olisi vain kauheaa vaivaa kaikille. Olen tyhmä. Turha tännekään ruikuttaa. Näen kaiken niin..."joko yhtä tai sitten toista, mutta ei mitään muuta" -tapaan. Jos en kuule ihmisistä vähään aikaan, he voisivat ihan yhtä hyvin olla tyystin kadonneita. En pysty enää näkemään paljoakaan eroja samaan nippuun kuuluvissa asioissa. Miehenikin kanssa on ongelmia. Jotenkin tuntuu siltä, että hän ei halua olla enää tekemisissä minun kanssani. Tämä tosin on luultavasti vain paranoiaani... Toivon todella, että se on vain paranoiaa...

Mutta miksi minun edes pitäisi yrittää mitään. Möhlin kuitenkin. En varmasti ikinä tule vaikuttamaan mihinkään, joten ihan yhtä hyvin voisin olla kuollut, eikö? Mitä järkeä on elää näin yksin. Minä tarvitsen ihmisiä. Mutta he eivät tarvitse minua. Yritän ihan turhaan olla onnellinen - eihän sitä kukaan vittu huomaa, paljon helpompaa vain jäädä makaamaan tähän masennukseen ja olla välittämättä paskankaan vertaa. Vittu. Olisinpa rohkea. Haluan lopettaa tämän saatanan kärsimyksen. Miksi kidutan itseäni elämällä? Miksi pitää kynsin hampain kiinni jostain joka on niin saatanan kamalaa ja raskasta? Kaikki on ihan liian vaikeaa. En selviä mistään. Muistini repeilee, identiteettini on karkuteillä, kuulen ääniä, näen asioita, tuntuu että liihotan pois ruumiistani, olen syvemmällä masennuksessani kuin ikinä ennen. Enkä pääse enää ylös. En jaksa taistella sitä vastaan yksin. Ihan kuin seisoisin suurta armeijaa vastaan yksin, aseetta. Välillä viereeni hyppäisi joku joka yrittää auttaa, mutta joko he juoksevat karkuun, tai kaatuvat taistossa. Mutta minä en voi juosta. Minut on piiritetty.

En ikinä kuvitellutkaan eläväni kovin pitkään. Ehkä 30-40 vuotiaaksi. Mietin vain, miten pitkään menee että päässäni napsahtaa niin pahasti, että todellakin tapan itseni. Olen yrittänyt. En vain onnistunut. Jokin aina meni pieleen. Mutta ensi kerralla tiedän mitä tehdä, ja siitä saa melkein 100% varman kuoleman. Helpottavaa ajatella sitä. Samalla vähän pelottavaa, ja surullista. Mutta enemmän helpottavaa. Ihmiset kyllä löytävät jonkun joka korvaa minut. Ainahan ne. Olen helposti korvattavissa, tai vielä parempi, vaihdettavissa parempaan. Kuten aina.

Tulipas angstinen postaus.

10:48

Anonyymi - vihaan sairaaloita. Sairaalahuoneet ahdistavat minua enemmän kuin mikään muu... Olen kyllä yrittänyt muuttaa yhteen sairaalaan, mutta kestin siellä vain yhden päivän. Tulin ulos sieltä entistäkin masentuneempana. Ja olen kyllä hakenut apua, minulla on tukihenkilö jonka tapaan kerran viikossa ja lääkäri. Mutta eivätpä hekään auta. Muunlaista apua en voi enää hakea, törsäsin jo omaisuuden verran vakuutusrahaa täysin tarpeettomaan terapistiin vuosia sitten - mutta tukihenkilö on ilmainen. En siis tiedä, mitä muuta apua oikein voisin hakea? Olen sairastanut masennusta niin kauan, että en pysty enää näkemään tulevaisuutta ilman sitä.

____

Mutta. Painoin 52.2 kiloa joko yöllä tapahtuneen ahmimiskohtauksen takia (hyvin pieni, vain jugurttia ja sipsejä, jotka oksensin), tai sitten eilen juomani nesteet painavat. En tiedä, vähän kiukuttaa. Tänään on parempi olla syömättä ollenkaan. Pitäisi myös päästä eroon ahmimisesta ja oksentelusta. Vesi täyttää minut ihan tarpeeksi hyvin.