Ei kiva ilta. Muistin ikäviä asioita jotka potkaisivat masennuksen esiin, enkä halunnut puhua asiasta koska D ottaisi sen henkilökohtaisesti, suuttuisi ja murjottaisi päiväkaupalla. Mutta hänpä hiiltyi kuitenkin, ja loppujen lopuksi päädyimme passiivisaggressiiviseen keskusteluun ongelmistamme. En ole pitkään aikaan jaksanut huutaa tai kiljua riidellessäni hänen kanssaan, en vain jaksa. Muutun tunteettomaksi ja kylmäksi, hän vihaiseksi ja erittäin kuumapäiseksi. Ei ehkä kuulosta hyvältä yhdisteeltä mutta kyllä se huutokilpailun voittaa. Kun riitelemme näin, tunnumme aina itse asiassa päätymään vähän parempaan paikkaan kuin mistä aloitimme. Vanhojen riitojen aikana mitään tärkeää ei tullut sanottua, vain kiroamista ja huutamista, harmillisia asioita. Oikeastaan halusin että riitelisimme tänään. En tiedä miksi, mutta muistot saivat minut voimaan pahoin ja halusin purkaa itseäni.

Nyt D nukkuu ja minä mietin mitä oikeastaan saatiin aikaan. Jotain. Ehkä enemmän yhteisymmärrystä. En tiedä.

 

 

They say life is a box of chocolates.

You never really know what you'll get next.

But what if it's just a box of crappy chocolate?

Or what if you already ate all the good bits and there's only bad ones left?

Well, then you just have to eat it. Crap or not.

And at one point or another...

...you'll stumble on a poisoned chocolate.

 

Thus:

Life is a box of force-fed chocolates, with poison in one of them.

...great.