Nöf niin - taas on päivä vaihtunut, ja täällä vain istun, dataamassa. WoW on hyvää ajantappoa, ja aikaa minulla on paaaaaljon tapettavana. Jos pystyn olemaan kaksi päivää syömättä, pystyn olemaan viikon. Jos pystyn olemaan viikon, pystyn olemaan kaksi viikkoa. Eiköhän siinä ajassa kilot karise. Sitten...en tiedä mitä sitten teen, menen säästöliekille -> lihon kilot takaisin -> masennun ja ahmin lisää -> lihon lisää -> olen taas aloituspisteessä ja pidemmälläkin? Jeps, noin siinä luultavasti käy. TAI sitten en vain osaa lopettaa tätä porsastelua, ja ahmin itseni kipeäksi, ja oksennan kunnes sydämeni ei kestä enää. Eilenkin sitä taas alkoi pistää rajusti kun oksensin. Plääh. Miksi en jaksa pelästyä enempää? Siksi kai, ettei elämä taas oikein huvita. En jaksa vaivautua itsemurhan kanssa tosin. Mietin, että möhlisin vain senkin, eli olkoon. Ja kukaties, ehkä huominen on aina parempi? Olen tosin valmistautunut kuolemaan. Että ei se paljoa haittaisi, jos ämpäriä potkaisisinkin. Hälyttävää - tällaiset ajatukset eivät enää synkistä minua. Olenko edes ihminen kun naureskelen vaan kuolemalle? Enpä tiedä. Aina ollut jotenkin "alieni" olo. Noh tämä on nyt taas tällaista pölinää... Meinasin ottaa kuvan kauniista uusista piilolinsseistäni muuten! Unohdin vain. Tuonhan voisi tehdäkin nyt, kun ei ole mitään kummempaakaan...

4:01 -- piilarit <3

Eli tällaiset ne ovat:

MYÖS: lisäsin galleriaan uusia kuvia. :D Käykää kurkkimassa!

15:22 -- Uni

Noniin, hereillä taas. Kiitos anonyymille kommentista, mutta...en tiedä, en vain näe sitä itsessäni mitä jotkut muut tuntuvat näkemän? Ja vanhat haukut ja kiusaamiset soivat yhä mielessäni. Että tälleen, onhan se kai vähän outoa? :/ Mutta! Näin todella jännittävää unta. Se oli kuin juoni kirjaan! Sain inspiraatiota kirjoittaa, ja paljon. Se uni oli ainakin puolet koko kirjasta, mutta äitini tekstari herätti minut. ÄRH! No ei voi mitään, pitää keksiä loput itse. :D

17:06 -- Melkein!!

Melkein repsahdin pullaan. Mutta syljin sen ulos. Tuntui kyllä tyhmältä haaskaukselta...mutta ei voi mitään. Parempi näin; nyt en voi suuttua itselleni ja inhota itseäni koska söin. Ja se oli vain yksi puraisu pullaa, eli parempi sekin kuin miettiä "no vittu jos aloitin niin viedään sitten loppuun asti" ja ahmia kaikki tielle sattuva ruoka ja sitten oksentaa se. Eli...hyvä minä? Harmittaa tosin vähän, että melkein repsahdin.

17:35 -- Höpötystä

Onkohan minusta tähän... Tuleekohan minusta ikinä niin laihaa kuin haluan, kun paastoaminenkin on näin vaikeaa? Jotenkin tunnen, etten ansaitse laihuutta koska sen saavuttaminen on minulle niin vaikeaa. Viikon kuluttua mieheni on ehkä tulossa tänne - hänen pitää vielä varmistaa lomansa jne, joten se ei ole 100%:sen varmaa. Mutta minulla on hätä, haluan olla laiha kun hän tulee! En ymmärrä miksi, tosin. Hän ei pidä laihuudesta, hänen mielestään se ei ole kaunista. Mutta minusta se on. Ehkä vain haluan tuntea itseni kauniiksi kun hän on täällä? Mutta se ei ole ainoa asia mikä pelottaa. Pelottavaa on nimittäin myös se, että jos hän tulee niin minä olen onnellinen. Ja silloin syön kuin porsas enkä oksenna. En halua. En halua lihoa taas, kuten viimeksi lihoin VIISI kiloa! Jotenkin pitää olla syömättä kun hän on täällä. Mutta sitten hän huolestuu, enkä sitäkään halua. Tunnen oloni jotenkin nurkkaan ajetuksi. Mitä minä oikein haluan? Laihuutta. Mutta miksi? Tunteakseni oloni kauniiksi. Eikö siihen ole muita syitä? On kai, en vain osaa pukea niitä sanoiksi. Ja kaiken lisäksi 22. päivä menen tapaamaan tukihenkilöäni taas. Haluaisin tavata häntä useammin, tuntuu siltä että en jaksa yksin niin pitkiä aikoja. Mutta. Viimeksi kun tapasin hänet olin 50 kiloa. Haluan olla vähemmän kun tapaan hänet. En tiedä miksi, taaskaan.

Eilen tatuointiliikkeessä he laskivat leikkiä siitä, kuinka säästän rahaa tatuoinnin kanssa koska siitä ei tarvitse tehdä kovin pitkää, koska käteni ovat niin ruipelot. Tuli outo olo. Ruipelot kädet? Mistä ihmeestä he puhuivat? Ilkkuivatko he minua? Ei, he eivät vaikuttaneet siltä ja ovat muutenkin aina olleet ystävällisiä. Mutta en ymmärtänyt. Käteni ovat ihan normaalit, elleivät suorastaan lihavat. Poistuessani mietin, josko oikeasti näytänkin ihan toiselta kuin mitä kuvittelen, ja kaikki mitä näen peilissä tai kuvissa itsestäni onkin vain harhaa. Tämä on samanlainen pelko kuin se, että heräisin yksi päivä ja tajuaisin mieheni olleen vain unta tai harhaa. En kestäisi sitä. Elän jatkuvassa pelossa tuon ajatuksen takia. Apua. Pääsisinpä juttelemaan tukihenkilölleni jo tänään.

20:50 -- iiks.

Nukuin taas. Vieläkin väsyttäisi. Näin outoa painajaista jossa kaikki tuijottivat minua... outoa? Njaa. Loppujen lopuksi en halua että ihmiset katsovat minua, häpeän itseäni. Jos joku tuijottaa minua, alan heti miettiä "apua, mikä mussa nyt on vialla?"... Ergh. Tyhmä painajainen. Ja masukin vielä kurnii. En saa repsahtaa! Tätä päivää on vaivaiset 3 tuntia 10 minuuttia jäljellä, ja selvisin näin pitkälle...

22:48 -- pitihän se arvata

Repsahdin, TAAS. :D Vituttaa suuresti. Söin kääretorttua, sorbettia, jugurttia, juustoleipiä, PULLAA...Mutta minkäs teet. Huomenna TAAS alusta.

Kuiteskin, oli tullut kaksi uutta kommenttia, joihin vastaan tässä. Anonyymi nro.2: Olen ikävä kyllä jo todella syvällä tässä, ja jollain kieroutuneella tavalla syömättä oleminen, ahmiminen ja ruoan oksentaminen saavat minut tuntemaan oloni hyväksi. Olen niin masentunut, että jään suorastaan koukkuun kaikkeen mistä saan hyvän olon pieneksikään aikaa... Se on harmillista, ja olen koukussa moniin asioihin sen takia. Ja kaiken lisäksi olen aika itsetuhoinen - saan kieroa mielihyvää myös siitä, että tämä käytös tuhoaa minua... Tätä on varmasti hyvin vaikea käsittää ellei itse ole kokenut jotain samankaltaista, mutta nyt on todella jo liian myöhäistä peruuttaa pois tästä. Anonyymi nro.3: Niin, haluaisin puhua tukihenkilölleni tästä. Olen yrittänytkin, mutta olen aika ujo - menee jonkin aikaa että alan luottamaan ihmisiin. Olen kyllä maininnut tästä 'häiriöstäni', mutta enempää siitä ei ole tullut puhuttua. Anoreksiaa tämä tosin ei ole, enemmänkin bulimiaa. Mutta todella, näen ruumiini varmaan jotenkin todella oudosti. Aina kun näen itseni näen sen epäonnistuneen kiusatun hylkiön joka olin. Vihaan sitä. Joskus toivon parantuvani. Mutta yleensä uskon, ettei ole mitään mistä parantua - luulen että ihmiset yrittävät vain olla kohteliaita, tai että he valehtelevat päin naamaani kun se kehuvat minua.