En osaa lopettaa. Halkean. En ole uskaltanut oksentaa. Rintaan pistää muutenkin. Pahan merkki. Päässä sumenee välillä, tuntuu kuin pyörtyisin. Miksi minä edes aloitin tämän, tämän ruualla leikkimisen? Olin ihan OK 60-kiloisenakin, mieheni rakastaisi minua isompanakin. Ja onko millään muulla loppujen lopuksi väliä, kuin rakkaudella? Ei... Mutta kun en rakastanut itseäni. Ja kun ei rakasta itseään, ei osaa nähdä miksi kukaan muukaan rakastaisi. Inhoan, vihaan, halveksin itseäni, ja ulkokuortani etenkin. Haluan olla täydellinen, haluan olla laiha ja tyylikäs, kaunis. Haluan että luottaisin itseeni sen verran, etten olisi niin mustis miehestäni. Inhoan mustasukkaisuutta, inhoan olla sellainen. Mutta pelkään koko ajan, että joku parempi ja kauniimpi nainen kävelee ohi ja vie ainoan rakkauteni pois. En osannut rakastaa ennen häntä. Enkä usko kykeneväni enää rakastamaan ketään muuta, en halua ketään muuta. Pelkään niin menettäväni hänet. Hän kun on niin sairaskin, ja masentunut, ja niin kaukana. Miten minä jaksan tätä. Sydämeni repeää, siihen pistää, sitä polttelee. Paha olla. Pakko lopettaa syöminen. En halua vihata itseäni yhtään enemmän kuin jo vihaan. NYT LOPPU. Ja rangaistukseksi vittu vesipaasto viikoksi. Jos siitä repsahdan...niin en mene enää takuuseen itsestäni.

26. tätä kuuta on sukujuhlat. Haluan silloin olla laiha. Enkä halua mennä ulos ennenkuin olen alle 50 kiloa. En vain halua. Treeniin on pakko mennä, mutta minnekään muualle ei. 26. haluan järkyttää kaikki, saada "oletpas sinä laihtunut!" -kommentteja. Ja miehenikin pitäisi tulla tänne kylmään pohjolaan pian... Haluan järkyttää hänetkin. Miksi? En tiedä. Haluan että paha oloni näkyy. Haluan olla laiha, laiha, LAIHA.