En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne. Mutta tänään jokin vimma valittaa veti minut takaisin.

Tämän ja viime kirjoituksen välisenä aikana olen jälleen alkanut ottaa masennuslääkkeitä. Aika reilustikin, 125mg per päivä, plus ahdistuslääkkeeni. Lääkärini on jo alkanut ehdottelemaan sairaalaan muuttamista "joksikin aikaa". Todellisuuden seinät kaatuilevat. Minuuteni on hävinnyt, muuttunut, palannut, ja muuttunut jälleen. En tiedä kuka olen, en tiedä mitä olen, en edes ole varma olenko enää ihminen.. Päässäni myllistävät oudot ideat, kuten uuden nimen ottaminen. Jos ottaisin uuden nimen, voisin rakentaa uuden minuuden (...???), tämän lusmun, laiskan, säälittävän, HEIKON, olemattoman minuuden sijaan. Oudot on ajatukset.

Tässä "loma-ajassani" olen jotenkin ihmeellisesti onnistunut pudottamaan painoni 61:stä 52:teen. En tiedä miten se tarkalleen kävi, mutta tiedän laihduttaneeni "puolitahallisesti". Jatkan sitä edelleen. Pelkään lihomista. Jopa 100g lisää painoa voi pilata koko päiväni.

Suunnitelmani olivat suuret ja optimistiset. Mutta ne eivät toteutuneet. Toivoni on murskattu yhä uudelleen ja uudelleen. Häviämiseni elämässä on hierottu naamaani yhä uudestaan ja uudestaan. En minä ikinä täältä kaivosta pois pääse. Uppoan vain syvemmälle ja syvemmälle.

Lääkärini sanoi, että masennukseni on mennyt "vakavasta" jo "erittäin vakavaksi". Ja missä ero muka on? Siinä, että olen hylännyt itsemurhasuunnitelmani vain siksi, että en katso itseäni tarpeeksi arvokkaaksi edes kuolemaan? Siinä, että en salli itseni itkeä koska jos osoitan heikkouteni enää kertaakaan, vihaisin itseäni liikaa pysyäkseni nahoissani. Voi kuinka toivon, että voisin repiä itseni vapaaksi näistä läskeistä. Vapaaksi tästä ihmisestä, joka epäonnistui elämässä. Koska se en ole minä. Ei se voi olla minä. Se on liian heikko, se on yksinäinen raukka. Minä en ole. Minä olen kova ja kestävä, selviytyjä, joka ei osaa itkeä.

Ehkä uusi nimi auttaisi minua muuttumaan. Ehkä ei. Ehkä olen vain viimeinkin täysin hullu.