keskiviikko, 18. kesäkuu 2008

MUUTTO!

Pistin salasanan remontoidakseni, mutta tulin siihen tulokseen että vuodatus on TOIVOTON.

Eli! Uusi osoite:

http://beautyfrompain-tuulia.blogspot.com/

sunnuntai, 25. toukokuu 2008

Ei otsikkoa

Mieluummin pysyn sairaana kuin menen osastolle. Se oli ihan hirveää. Jos vähänkin itki niin heti uhattiin pistää piikillä rauhoittavaa. Jos ei syönyt ruokaa viimeistä hippua myöten alkoi kauhea huuto. Jos ei jaksanut nousta sängystä alkoi myös kauhea huuto. Niin, ja yksi osastolla oleva poika heitti minut lattiaan ihan yllättäen. Satutti selkäni niin pahasti etten pystynyt nousemaan siitä omin voimin. Poistuin paikalta paljon pahemmassa kunnossa, näen YHÄ painajaisia siitä helvetistä. En IKINÄ enää mene mihinkään tuollaiseen paikkaan. En ikinä.

Ja mikä paha kotona olemisessa on? Ainakin täällä pystyn olemaan yhteydessä vähiin kavereiheni, ja ensi syksynähän toivon mukaan aloitan taas koulun että sittenhän on pakko mennä ulos.

Kuitenkin. Tänä aamuna oli aika kauheaa - kaksi rotanpoikasta oli jotenkin onnistunut karkaamaan. Löysin ne vasta äskettäin. Ja mitäs muuta... Migreeni kiusaa yhä. Väsyttää.

23:28

Kuva rotista - nuo kolme ovat ihan älyttömän vilkkaita! (Laskin muuten että pentuja on 13, eikä 12 niinkuin ensin luulin.)

Photobucket

lauantai, 24. toukokuu 2008

Ei otsikkoa

Anteeksi kamalasti kaikille jotka huolestuivat, ja kiitos ja anteeksi kaikille jotka kommentoivat, mutta olen liian väsynyt vastatakseni. Kaikki - kiitos kun välitätte.

Olen ollut tosi sairaana. Kuumetta viikon ja päätä halkova migreeni menossa neljättä päivää. Masennus myös tulvahti kimppuuni erittäin pahana, on ollut päiviä jolloin en ole tehnyt muuta kuin maannut sängyn pohjalla.

Olen syönyt kuin susilauma. Epäterveellisiä mässyruokia. En ole oksentanut...yritin, mutten jaksanut. Painoni on heilahdellut. Se kävi 51:ssä, kävi 59:ssä, ja nyt on tasoittunut 55-56 välille. Luulisin. En käynyt tänään vaa'alla. Olo on kamala. En tahdo tehdä mitään, en halua sanoa sanaakaan, en jaksa nousta ylös, en jaksa välittää mistään. Lintsasin tukihenkilön tapaamisesta, vaikka enimmäkseen pois jääminen johtui siitä että migreeni iski ja olin liian väsynyt. En halua enää tavata niitä ihmisiä, ne vain haluavat pistää minut osastolle.

Kaikki ovat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä osastolle, vaikka kaikille yritänkin selittää että minä todellakaan en yksinkertaisesti sovi osastolle. En jaksa olla ihmisten kanssa 24/7, en kestä määräilyä, en kestä aikatauluja, en mitenkään voi jakaa huonetta kenenkään kanssa, tarvitsen ison määrän yksityisyyttä. Saan tarpeekseni ihmisistä aika nopeasti ja tarvitsen rauhallisen pakopaikan. Ja entäs rottani? Entäs ne pari jäljellä olevaa kaveriani joihin voin olla yhteydessä vain netin kautta? Viimeksi kun jouduin osastolle masennuin entistäkin enemmän, koska jouduin jättämään kaikki kaverini jälkeeni. Kukaan ei voinut tulla tervehtimään minua. En voinut soittaa miehelleni kuin pieneksi hetkeksi päivittäin.

En siis halua osastolle. Enkä millekään poliklinikalle.

Miksi kaikki vain haluavat lukita minut johonkin kontrollihelvettiin? Eivätkö he ymmärrä, vai haluavatko he vain eroon minusta ja ruikutuksestani?

Anteeksi vielä kaikille. En vain ole jaksanut kirjoittaa...enkä tiedä jaksanko vieläkään.

tiistai, 13. toukokuu 2008

Tiistai

Puoli kolme aamulla. Yritän tuskaisesti pakottaa itseni väsyneeksi. Olen pillittänyt ahmimiseni takia koko illan, mutta nyt saa tämä itsesäälissä rypeminen riittää. Tänään tapaan taas tukihenkilöäni, ja uutta lääkäriäni. En pidä siitä lääkäristä, se ei kuuntele ja kysyy samat asiat kolmeen kertaan, joka on yksi tapa saada minut napsahtamaan ennätysajassa.

Yritin siis piristää itseäni koska vollotukseni alkoi ottaa päähän, ja etsiskelin sitten hauskoja/söpöjä kuvia netistä. Törmäsin sitten erääseen ihanaan kuvaan, joka sai minut hymyilemään hiukan. Pikkuinen rotanpoikanen. Todella suloinen.

Photobucket

Rotilla on melkein pelottavan inhimilliset kädet, eikö?

12:41

Huh. 51.7 kiloa. Onneksi ei tullut takapakkia, se yleensä syöksee minut ahmimaan vielä enemmän. "Lihoin! Millään ei ole enää mitään väliä!" -tyyliin. Isäni sanoi, että serkkuni tulee käymään lapsineen neljältä. Ärsyttävää, se tietää että olen sairaana mutta kutsuu ihmisiä käymään. Pitää paeta. En halua että ne tunkevat huoneeseeni ja rikkovat pienen turvallisuudentunteeni tekemällä niin. Enkä halua kuulla isäni jauhavan MINUN ongelmistani. Ihan kuin minua täytyisi selitellä kaikille. "Joo no se nyt on tommonen kun sillä on joku mahatauti." "Joo no se on tosi laiska niin ei se käy koulua." "Ei se käy töissä kun se on tommonen lusmu."

Joku päivä napsahdan lopullisesti hänen takiaan.

maanantai, 12. toukokuu 2008

-

Sain pistettyä kannen takaisin kaiken pahan päälle. Vaivalloisesti, mutta jotenkuten. Nyt en kuule niitä jos vain pidän itseni kiireisenä. Ne saavat minut itkemään ja vihaamaan itseäni, vääristävät peilikuvani, kertovat minulle miten mitätön ja hirveä olen. Ne tietävät tasan tarkkaan keiden ääniä matkia, mitä sanoa, milloin sanoa, missä järjestyksessä sanoa. Ja miten? Koska ne ovat minä. Se ääni päässäni olen minä. Minä olen molemmat persoonani. Ei ole "meitä", sanon itselleni. On vain sairas, sairas, sairas "minä".

Mutta en usko. Ja tiedän mitä toinen puoliskoni miettii. "Jaa että sairas? Kutsut minua 'vain sairaudeksi', mitä?! Johan oli loukkaus!" ...Ihan kahjoa.

51.7 kiloa. Nopeammin, nopeammin! Haluan nähdä niiden numeroiden romahtavan! Pois kaikki. Pois koko vartalo. Saastainen, hirveä keho, ja pää. Ne eivät enää ole edes minun. Jaan ne toisen kanssa. Sellaisen toisen, joka tykkää vaihtaa hiusteni väriä vähän liiankin usein. Eli enhän minä edes kontrolloi itseäni enää 100%. Eikö tämä tarkoita siis sitä, että keho on vain jokin työkaluntapainen joka riippu jonkinlaisen sielun yllä suorittaakseen maallisia asioita? Minä en halua sitä, en tarvitse sitä. Haluan olla ihan toisenlainen.

_____

DS - kiitos kertovasta kommentistasi. Se auttoi minua ymmärtämään, että tuolla jossain on tulevaisuuskin, ja sitten en enää halunnut kuolla. En tosin tiedä järjestyykö elämäni ikinä. Ongelmanyyttini on niin iso ja sotkuinen, että sen selvittämiseen menee vuosia...ja ehkä pidempäänkin, sillä takerrun ongelmiini. Mutta en yleensä halua kuolla. Yleensä muistan että minulla on mies, ja että me haluamme kivan talon ja viisi lasta, husky-koiran, ja paljon lemmikkirottia. Mutta joskus kaikki pimenee, lakkaan luottamasta mihinkään, päätän että mieheni haluaa erota minusta, ja hupsista vain - kaikki elämänhalu on tipotiessään. Yritän tosin kovasti olla luottavainen, yritän myös olla iloinen. Joten...kai se tästä. Niin kauan kuin olen elossa, minulla on valta muuttaa asioita.

16:39

Hetken aikaa oli voitokas olo. Sain puhuttua itseni uskomaan, että nälkä tuntuu paljon paremmalta kuin miltä mikään maistuu. Ja niin se tuntuukin. Ainakin minulle, ainakin tällä hetkellä. Kalisuttelen kylkiluitani huvikseni, vedän vatsan sisään, hymyilen itsekseni. Paljon on vielä mentävää. 6.7 kiloa pois. Sitten kaikki näkevät. Sitten en jää toiseksi.

22:00

On huvittavaa kun syvällä päänsä sisällä tietää vaikka mitä, mutta sitten käyttäytyy kuin ei tietäisi yhtään mitään. On niin paljon helpompaa olla vähän hidas ja tyhmä. Silloin kenelläkään ei ole suuria odotuksia, ja saa vain laiskotella. Ja on helpompaa tehdä asioita, jotka tietää tyhmiksi.

Menin ja ahmin. Leipää juustolla, sorbettia, kohta spagettia. Tiedän että oksennan ne. Tiesin jopa, että sorrun, ja sallin sen alitajuisesti. Iltapainoni oli 51.9. En aio lopettaa oksentamista ennenkuin vaaka näyttää saman luvun taas.

= Olen vähän tyhmä. Leikin tulella, leikin hengelläni.

22:45

...Ihan kuin se noin helppoa olisi. HAH! Kilo vielä ylimääräistä moskaa vatsassa, enkä pysty enää oksentamaan. Jostain syystä mieleeni muistuu mitä vanha terapeuttini sanoi. "Olet tarpeeksi älykäs esittääksesi tyhmää ja huijataksesi testeissä; ja tarpeeksi karismaattinen puhuaksesi läpiä kenen tahansa päähän. Jopa itsesi." Se oli ehkä ainoa järkevä asia, jonka hän sanoi. Vaikka pohjimmiltani todella ujo ja pelokas olenkin, osaan näyttää vahvalta ja olla vakuuttava. Valehtelen itselleni kunnes en jaksa enää väittää itselleni vastaan. Hiukka outoa.