Näin teen. Ahmin, ahmin, ahmin. Oksennan. Ahmin. Oksennan. Paastoan viikon. Ahmin jälleen. Oksennan jälleen. Ja tänään on jälleen ahmimispäivä. On pullaa, karkkia, croisantteja, juustopastaa, sipsejä, dippiä.... Ja tiedän, että tämän päivän aikana nuo kaikki tulevat katoamaan naamaani, ja asettuvat mukavasti pahkuroiksi hyllyviin reisiini, pullottavaan vatsaani, kuvottavaan naamaani. Ja huomenna aamulla nousen vaa'alle ja lyyhistyn. En itke, en salli itseni itkeä enää. Lyyhistyn vain. Kiroan itseni ja läskini, vannon etten enää ikinä ahmi. Mutta rikon lupaukseni kuitenkin. En pysy 300 kalorin sisässä kuin 6 päivää viikossa. En pysty olemaan vesipaastolla kuin viikon. Ja aina jossain läskin pääni sisällä napsahtaa, ja menen ahmimaan. Ja sitten oksentamaan.

Hakkaan päätäni seinään. Miksi minä ahmin? Miksi?