Voi ÄH. Jostain on ilmestynyt 200 grammaa lisäpainoa. Nyt ehkä monet miettivät "vai että ihan 200, voi kamala, maailmanloppu varmaan..." mutta tämä on turhauttavaa! En tiedä kovin paljoa ihmiskehon toimimisesta, enkä ymmärrä miten nuo 200 grammaa tuonne ilmestyivät. Säästöliekin temppusia? No jaa, jos tuo on tämän päivän pahin ongelma, niin olkoon sitten niin, voisi olla pahemminkin. En saa lannistua ja antaa periksi. Jos annan periksi ahmin, ja sitten varmasti lihon ja turpoan. Ainakin nyt masu on suhteellisen littanahko, vaikka alavatsani yhä pömpöttääkin. Pitäisi jotenkin jumpata sitä, mutta olen niin pirun heikko. Vaikea aloittaa. Mutta syön tänään vain 200kcal, varmuuden varalta. Ja jotain jumppaa pitäisi tosiaan tehdä, en näköjään voi luottaa vain peruskulutukseen.

Ulkona alkaa olla hiukan vihreää, tekisi mieli mennä vähän hölkkäämään. Ehkä menenkin, jos nyt hiukan selvenen tästä lääketokkurastani - huojun kuin puu tuulessa ja en näe kovin selkeästi. Onkohan minun järkevä ottaa näitä lääkkeitä? Onko niistä edes mitään apua, olen yhä masentunut ja saan yhä paniikki- ja ahdistuskohtauksia! Niistä tuntuu olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Ne turruttavat minut hetkeksi, mutta hetki on lyhyt aika. Minulle päivät tuntuvat viikoilta, ja ehdin hepuloida paljon yhden päivän aikana.

Isä tuli taas kärkkymään vaakaani. Antaisi nyt olla! Seuraavaksi varmaan vie jumppamaton ja patjan ja peitot ja tyynyt. Olen liian turta lääkkeistäni suuttuakseni, mutta käsken häntä painumaan helvettiin kuitenkin. Olisipa äiti eläkkeellä ja isä töissä, eikä toisin päin. Se aika päivästä kun olen kotona vain isän kanssa on kaikkein vaikeinta - yleensä yritän nukkua sen yli. Toisaalta siinä on se hyvä puoli, että en todellakaan voi mennä ulos huoneestani syömään. En nimittäin kestä olla isäni kanssa edes samassa huoneessa, välimme ovat todella tulehtuneet. Hänelle olen epäonnistunut tekosairas ja kiukutteleva vätys; minulle hän on huomionkipeä tekopyhä marttyyri, joka ei osaa sulkea turpaansa. Olemme molemmat masentuneita. Kannamme molemmat kaunaa pitkään, ja suutumme helposti. Inhoan sitä, kun aina tajuan miten samanlainen olen jossain asioissa. En halua olla kuin hän, mutta olen sellainen huomaamattani.

Mietin myös, miten syvälle huono omatuntoni onkaan juurtunut. Tuntuu siltä, että se on jokin kasvi joka on kasvanut sisälläni vuosikausia. Sen juuret ovat kietoutuneet sisuksieni ympärille, se puristaa sydäntäni ja kiemurtelee jo silmissäni saaden minut näkemään itseni rumana lihavana pallerona. Ja syömishäiriö on sen kasvin kukka, joka on puhjennut loistoonsa sisälläni. Mutta tämä kukka on myrkyllinen, potentiaalisen kuolettava. Mutta se on niin kaunis, etten halua sitä pois itsestäni. Se on ainut kaunis asia minussa, sen avulla voin viimeinkin olla mitä haluan. Sen avulla voin muokata itseni kauniiksi.

PS: Vaihtelen tuota blogini nimen jälkeen olevaa tekstiä aina silloin tällöin. Ihan vaan selvennykseksi. :P

 

11:54 -- RRRRRREPS

Jesh. Repsahdin. En kovin pahasti, asteikolla 0-10 sanoisin että 4. Ahmin neljä viipaletta leipää juustolla, jugurttia, sorbettia, juustopastaa, ja jacky makupaloja. Noista ei kuitenkaan kerry yhteensä edes 2000:tta kaloria. Pahin ahmintani ikinä sisälsi 6500 kaloria. En tiedä oksentaako vaiko eikö, enkä ole edes kamalan vihainen itselleni - tämän oli pakko tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Harmittaa, koska nyt tiedän että huomenna painan taas enemmän, ja se masentaa minua, ja lisää ahminnan jatkumisen riskiä. Pitäisi osata lopettaa nyt, tähän, heti tällä sekunnilla. Vieressäni on puoli kulhollista syömätöntä juustopastaa, ja yhden leivän reunat. Heitän kaiken roskiin. Tiedän että mitä luultavimmin repsahdan uudelleen ja uudelleen nyt kun se kerran taas alkoi, mutta toivon että löydän kontrollin taas nopeasti...

 

12:16 -- rangaistus & kuolevaisuus

Isä menee koiran kanssa ulos, minä ryntään vessaan. Kyykin pöntön edessä. Oksennan, oksennan, oksennan...kurkkuani kirvelee. Rintaani pistää todella terävästi, hetken jo luulen tuhon tulleen, mutta kipu menee ohi. Jatkan oksentamista, kunnes tutisen liikaa jatkaakseni. Tiedän että sisälläni on yhä ylimääräistä ruokaa, mutta en kykene oksentamaan. Istun hetken vessan lattialla apaattisena. Rintaani pistää taas. Mietin viekö tämä henkeni. Totean, että luultavasti. Hymyilyttää. Enhän minä halunnutkaan elää. Sitä saa mitä toivoo. En jaksa välittää kuolevaisuudestani enää, en ole välittänyt pitkään aikaan. Loppu tulee kun on tullakseen, en pelkää sitä. En edes jaksa välittää siitä, jos kuolisin "vahingossa". Jo kolmesti olen tosissani yrittänyt riistää henkeni, mutta se on aina mennyt pieleen jotenkin. Lakkasin yrittämästä, en kestänyt miten paljon touhuni satuttivat miestäni. Nyt vaikenen, kirjoitan vain tänne, en kerro hänelle. En jaksa vaivata samoilla asioilla uudestaan ja uudestaan.

Paras vain niellä pelkoni ihmisiä kohtaan ja mennä punttikselle polkemaan kuntopyörää kunnes olen varmasti polttanut kaiken moskan sisältäni.

 

14:44 -- rapakuntoinen

Hohhoo. Olen aika huvittava/säälittävä tapaus. Marssin kuntosalille täynnä puhtia verkkareissani ja urheilupaidassani (jotka ovat olleet pölyä keräämässä sellaiset, öh, kolme vuotta), ja mietin "perhana, poltan vaikka viisisataa kaloria niin olen turvassa". Ostan sitten lipun, sählään kenkieni kanssa, pyydän ohjeita söpöltä porkkanapäiseltä kassahemmolta oudon portin kanssa, melkein eksyn miesten pukkariin (iiiiiiihan vahingossa, tietenkin...duubiduu...), ja ravaan sitten edestakaisin miettien miten ihmeessä mikäkin noista kummista alieneista laitteista toimii. Loppujen lopuksi istahdan kuntopyörälle, hyppään alas, lasken penkkiä alas varmaan viisi pykälää miettien kuka kumman pitkäkinttuinen gaselli siinä on viimeksi istunut, ja sitten viimein alan polkea. Poljen ja poljen, reisiin alkaa sattua aivan helvetisti, ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päätän että nyt riitti, ja katson paljon kaloreita olen kuluttanut...

KUUSIKYMMENTÄ RUPISTA KALORIA.

Katson pyörää pöllämystyneenä ja ihmettelen niitä ihmisiä jotka pystyvät kuluttamaan yli viisisataa kaloria punttisreissuillaan. Päätän kuitenkin, ettei 60 ole tarpeeksi vaikka selkäni uikin jo hiessä ja jalkani tutisevat ja suussani maistuu veri. Laahustan siis soutulaitteelle. Hädin tuskin saan tehtyä yhden heiveröisen vedon, mutta päätän että piru vie minähän en näin helpolla luovuta. Soutelen taas ikuisuudelta tuntuvan ajan verran, kunnes se härveli viimeinkin näyttää 40 ja voin armahtaa itseni. Käteni tippuvat alas kuin kivet ja puhisen kuin mikäkin pikku possu, sydäntäni pistää taas. Vieressä oleva mikälie maratoonari katsoo minua kulmat koholla ja päätän laahustaa kotiin vielä kun jalat kantavat. Söötti porkkanapää portilla ihmettelee että joko minä menen. Irvistäen tunnustan että olen aivan rapakuntoinen, ja sanon heipat.

...100 poltettua kaloria, pah pöh pyh. Pitää kai alkaa mennä tuonne useammin että jaksan paremmin.

 

17:40 -- hyvä olo!

Joo, kun sitten selvisin treenin jättämästä vapinasta ja heikotuksesta, tulikin yllättävän energinen ja hyvä olo! Pitänee tosiaan alkaa käydä päivittäin, aion mennä huomenna ja ostaa kortin kuukaudeksi. Pitää päästä hyvään kuntoon, kun kävelykin alkaa olla vaikeaa.

 

18:27 -- päivä meni ihan kaivoon

Jesh. Jatkoin aiempaa ahmintaani. Leipää juustolla, spagettia, viiliä, jugurttia. Syön jugurttia ahmiessani että on helpompi oksentaa sellaiset kamat kuin leipä, jotka muuten juuttuvat kurkkuun. Juu. Olen ihan nero. Heko heko. Tämä päivä epäonnistui pahasti, mutta arvasin että tämä tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin. Joten menköön saatana sitten kunnolla poskelleen, käynpäs vielä ostamassa suklaata että saan itselleni tosi ällön olon. Jes jes, paskasti menee. Mutta menköön, poimin sitten laihikseni ja kontrollini palaset lattialta taas huomenna. Varmaan painan 52+ huomenna, mutta minkäs sillekään mahtaa. Ainakin sain aloitettua treenaamisen tänään.

 

19:30 -- blergh, angstaamista, vitutusta

Ostin jäätelöä ja suklaata ja söin niitä. Ne maistui pahalta, suklaa etenkin. Ihan liian tuhtia tavaraa, ällötti miten se valui kurkkua alas. Ja sitten tajusin. En halua tätä, tätä ahmimista. Sallin vain itseni tehdä niin kerta toisensa jälkeen vaikka ruoka on pahaa ja lihon siitä. Miksi? En tiedä enää. Joka kerran jälkeen vannon etten ahmi enää, mutta petän itseni aina. Oksettaa. Jos mun pitäis valita päivittäisen ahmimisen ja syömättömyyden välillä, valitsisin syömättömyyden. Mutta kun nuo ahmimiskohtaukset vain iskevät. Ehkä kehoni vain jotenkin alitajuisesti hakeutuu ruuan luo viikon näännytyksen jälkeen? En todella tiedä.

Sairas olo. Tahdon laihtua, solakoitua, kutistua. Mutta lihon, paisun, pullistun. En kestä!! EN VITTU KESTÄ! Halkean, repeän, ratkean! Vihaan tätä, vihaan itseäni, vihaan sitä että en voi muuttaa ulkokuortani. Itkettää. Itken. En jaksa tapella pahaa oloa pois. Nyt riittää tämä pelleily. Kaikki herkut pannaan. Jos jokin maistuu hyvältä alan ahmia sitä. Saatana, miten heikko olen. Heikko. Isä on oikeassa. Olen epäonnistunut tekosairas laiska vätys. Heikko. Haluan olla täydellinen. En siis voi olla heikko, en voi epäonnistua, en voi olla laiska vätys. Ja sairas? So fucking what. Jos olen liian sairas tehdäkseni mitään olen heikko. Jos vähät välitän rajoituksistani olen vahva. Palaan siihen mitä tein ennen kaikkea tätä paskaa. Kaksi omenaa tai porkkanaa päivässä. Vettä ainakin 1.5 litraa. Ei mitään muuta. Treeniä kunnes jalat ei kanna. Ei tässä muu enää auta.

 

21:14 -- purkamista. ( = lisää angstia)

Istun tässä maha pullollaan. Ihana meri on sylissäni nurin päin käännettynä, odottaa lukemista. Vain 20 sivua jäljellä, en halua että se loppuu vielä. En millään jaksa, kuusi kiloa vielä pudotettavaa. Mutta menen säästöliekille heti sen jälkeen ja lihon kaiken ja lisää takaisin. Tiedän sen, koska näin mun elämä menee. Ehkä voin vain jatkaa tiputtamista. Kunnes en ole mitään. Lentäisin pois.

 

Ellie: En minä enää tiedä mitä minä haluan. En edes oikeastaan enää tiedä miksi laihdutan. Ollakseni kaunis, vai kuihtuakseni pois. En voi hallita oksenteluani. Jos en itse oksenna, mahani puklaa kaiken ylös ennemmin tai myöhemmin. Se ei osaa enää syödä, luulen. Enkä osaa minäkään. Ja mieheni löytäisi jonkun paremman, jonkun hänen arvoisensa, jos olisin poissa. En usko kenenkään muun edes huomaavan vaikka kuolisinkin. Masennus ja laihdutus sanelevat elämääni. Tuntuu siltä, että jos kontrolloin toista, kontrolloin toistakin. Jotenkin. En tiedä.