Elo tuntuu menevän huonosta pahempaan jatkuvasti. Tunnen oloni hylätyksi todella helposti, ja ajatukset ovat lipsuneet itsetuhoisiksi hiljalleen. En muista milloin söin mitään viimeksi. Ei vain ole nälkä. Paino on nyt tippunut 6 kiloa noin kolmessa viikossa.

Minun pitäisi olla iloinen. Lähdenhän Englantiin ensimmäisenä päivänä Joulukuuta! Tapaan Angelin, Benin, ja Dannyn myös. Sitten 20. päivä Joulukuuta lennän Hollantiin oman kullan luo, ja 8. päivä Tammikuuta tulen takaisin. Pitkä reissu, enkä voi ottaa kuin repullisen tavaraa mukaani. Noh, jätinhän minä aika paljon vaatteita Darrylin luo, ja Angel sanoi ette tarvitse huolehtia pyyhkeistä tai mistään sellaisista.

Harmittaa vain, että taas pitää tulla takaisin. Tuntuu siltä kuin en ikinä pääsisi vapaaksi tästä perkeleen huoneesta, kuin en ikinä pääsisi eroon Suomesta ja kaikista niistä huonoista ja masentavista muistoista jotka ovat punoutuneet tämän paikan ympärille. En jaksa mitään enää. En jaksa tätä yksinäisyyttä. En jaksa masennustani. En jaksa jatkuvaa huonoa oloani. Tuntuu siltä kuin olisin kuollut jo ajat sitten.

"Sun pitäisi hankkia terapeutti, saada lääkkeitä, tai mennä lääkäriin." Ja miksi muka? Edellinen terapeuttini tapasi minua vain rahan takia, ja hänen jatkuva hampaat paljastava hymynsä saisi minut nyt mottaamaan häntä kaikella voimallani. Onneksi olin rauhallisempi silloin. Ja lääkkeet sitten? Ei, houkutus on liian suuri, en voi luottaa itseeni. Lääkärit? He pakottivat minut osastolle itsetuhoisena vaikka kiljuin kurkku suorana että vieraaseen paikkaan lukittuna oloni menee entistäkin pahemmaksi. Eli ei, en luota minkään sortin lääkäreihin tai lääkkeisiin enää.

En enää näe mitään tietä ulos tästä.

Pupu kaivaa reikää lattiaan. Se lopettaa reiän kaivamisen kun sanon "tut tut", ja hypähtelee leikkisästi ympäriinsä. Pitää jättää tarkat hoito-ohjeet Lealle ja Teuvolle ennenkuin lähden.