Heräsin vasta nyt. Ulkona sataa ja selkäni on erittäin kipeä, joten päätin etten mene tänään treenaamaan. Sitäpaitsi korttini sinne on sellainen, että voin mennä vain ennen 15:30, eli nyt on vähän myöhäistä. :( ...... Painoin 100 grammaa lisää taas, mutta olkoon - ainakaan painoni ei ole kohonnut 51 alkuisiin numeroihin vaikka olenkin ahminut. Tänään yritän taas päästä kiinni kontrolliin. Syön puuron ja cracotten, ja ehkä kaivan pienet 1.5 kilon jumppa-painoni esiin ja nostelen niitä. Kaloriraja 400.

 

18:52 -- kestääköhän tämä?

Nukuin vielä lyhyet torkut. :D Jostain syystä olen todella väsynyt tänään. Mutta kuitenkin! Käyn syömässä omenan, ja siihen saavat jäädä tämän päivän syömiset. Mietin koko ajan, repsahdankohan, vai sainko taas kontrollin hännästä kiinni...

 

21:23 -- pelottavaa.

En ole ahminut, en ole ollut edes repsahtamaisillani. Mutta pelkään. Pelkään että lihon, tai että repsahdan. Tai etten jaksakaan mennä enää treenaamaan, koska en mennyt tänään. Pelkään jopa turpoamista. Huomenna on maanantai. Sillä viikolla minun pitäisi tavata kahta ihmistä... M. on heistä toinen. Mutta haluan olla laihempi ennenkuin näen ketään. Enhän minä kehtaa mennä ulos näin... En kehtaa! Juuri ja juuri treenaamaan. Mutta sinnekin pystyn menemään vain siksi, että voin kuunnella musiikkia. Voin eristää muut ihmiset ulos, minun ei tarvitse kuulla heitä, eikä katsoa heitä. Napit korvissa ja musiikki pauhaten tunnen oloni näkymättömäksi. Se on helpottava tunne. En halua tulla huomatuksi ennenkuin olen laihempi. Näytän kaikille, miten paljon laihduin. Vain kuusi kiloa karistettavaa jäljellä, en voi lopettaa nyt. Olenhan karistanut jo 16 tai 18 kiloa pahimmasta painostani. Se on todella paljon. Toivottavasti se pysyy poissa. En enää ikinä halua painaa yli 50. En tiedä kestäisinkö itseäni, jos lihoisin kaikki nuo kilot takaisin. Tuntuu siltä, että silloin palaisin vanhaan minuuteeni. Pidän tästä uudesta niin paljon enemmän. Olen vahvempi, pidän puoleni. Vanha minä vain...antoi ihmisten talloa itsensä maihin. Ja on ollut pitkä ja raskas työ nousta taas ylös. Mutta melkein. Melkein valmista. Vain kuusi kiloa. Sitten olen onnellinen. Sitten olen kaunis.

 

23:46 -- tulossa yhä hullummaksi?

Apua. Tajusin juuri, että erittelen itseni kahteen osaan. Kahteen varsin erilaiseen osaan. Olen aina joko toinen, tai sitten se toinen. Ja kun olen yksi, en ajattele siitä toisesta että se olen minä...vaan että se on joku ihan muu. Luonteeni muuttuu niin paljon kun vaihdan yhdestä toiseen, että se on kuin olisin ihan toinen persoona yhtäkkiä. Mutta se tuntuu todella luonnolliselta. Yksi puoli on se minä joka olin mutta jota muutin...ja toinen puoli on vain kytevää, pitkää vihaa; agressivisuutta; inhoa kaikkea ja melkein kaikkia kohtaan. Siis mitä ihmettä, olenko nyt lopullisesti tullut kahjoksi?!