Eli! Uusi osoite:

http://beautyfrompain-tuulia.blogspot.com/

Ja mikä paha kotona olemisessa on? Ainakin täällä pystyn olemaan yhteydessä vähiin kavereiheni, ja ensi syksynähän toivon mukaan aloitan taas koulun että sittenhän on pakko mennä ulos.

Kuitenkin. Tänä aamuna oli aika kauheaa - kaksi rotanpoikasta oli jotenkin onnistunut karkaamaan. Löysin ne vasta äskettäin. Ja mitäs muuta... Migreeni kiusaa yhä. Väsyttää.

23:28

Kuva rotista - nuo kolme ovat ihan älyttömän vilkkaita! (Laskin muuten että pentuja on 13, eikä 12 niinkuin ensin luulin.)

Olen ollut tosi sairaana. Kuumetta viikon ja päätä halkova migreeni menossa neljättä päivää. Masennus myös tulvahti kimppuuni erittäin pahana, on ollut päiviä jolloin en ole tehnyt muuta kuin maannut sängyn pohjalla.

Olen syönyt kuin susilauma. Epäterveellisiä mässyruokia. En ole oksentanut...yritin, mutten jaksanut. Painoni on heilahdellut. Se kävi 51:ssä, kävi 59:ssä, ja nyt on tasoittunut 55-56 välille. Luulisin. En käynyt tänään vaa'alla. Olo on kamala. En tahdo tehdä mitään, en halua sanoa sanaakaan, en jaksa nousta ylös, en jaksa välittää mistään. Lintsasin tukihenkilön tapaamisesta, vaikka enimmäkseen pois jääminen johtui siitä että migreeni iski ja olin liian väsynyt. En halua enää tavata niitä ihmisiä, ne vain haluavat pistää minut osastolle.

Kaikki ovat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä osastolle, vaikka kaikille yritänkin selittää että minä todellakaan en yksinkertaisesti sovi osastolle. En jaksa olla ihmisten kanssa 24/7, en kestä määräilyä, en kestä aikatauluja, en mitenkään voi jakaa huonetta kenenkään kanssa, tarvitsen ison määrän yksityisyyttä. Saan tarpeekseni ihmisistä aika nopeasti ja tarvitsen rauhallisen pakopaikan. Ja entäs rottani? Entäs ne pari jäljellä olevaa kaveriani joihin voin olla yhteydessä vain netin kautta? Viimeksi kun jouduin osastolle masennuin entistäkin enemmän, koska jouduin jättämään kaikki kaverini jälkeeni. Kukaan ei voinut tulla tervehtimään minua. En voinut soittaa miehelleni kuin pieneksi hetkeksi päivittäin.

En siis halua osastolle. Enkä millekään poliklinikalle.

Miksi kaikki vain haluavat lukita minut johonkin kontrollihelvettiin? Eivätkö he ymmärrä, vai haluavatko he vain eroon minusta ja ruikutuksestani?

Anteeksi vielä kaikille. En vain ole jaksanut kirjoittaa...enkä tiedä jaksanko vieläkään.

Yritin siis piristää itseäni koska vollotukseni alkoi ottaa päähän, ja etsiskelin sitten hauskoja/söpöjä kuvia netistä. Törmäsin sitten erääseen ihanaan kuvaan, joka sai minut hymyilemään hiukan. Pikkuinen rotanpoikanen. Todella suloinen.

Rotilla on melkein pelottavan inhimilliset kädet, eikö?

12:41

Huh. 51.7 kiloa. Onneksi ei tullut takapakkia, se yleensä syöksee minut ahmimaan vielä enemmän. "Lihoin! Millään ei ole enää mitään väliä!" -tyyliin. Isäni sanoi, että serkkuni tulee käymään lapsineen neljältä. Ärsyttävää, se tietää että olen sairaana mutta kutsuu ihmisiä käymään. Pitää paeta. En halua että ne tunkevat huoneeseeni ja rikkovat pienen turvallisuudentunteeni tekemällä niin. Enkä halua kuulla isäni jauhavan MINUN ongelmistani. Ihan kuin minua täytyisi selitellä kaikille. "Joo no se nyt on tommonen kun sillä on joku mahatauti." "Joo no se on tosi laiska niin ei se käy koulua." "Ei se käy töissä kun se on tommonen lusmu."

Joku päivä napsahdan lopullisesti hänen takiaan.

Mutta en usko. Ja tiedän mitä toinen puoliskoni miettii. "Jaa että sairas? Kutsut minua 'vain sairaudeksi', mitä?! Johan oli loukkaus!" ...Ihan kahjoa.

51.7 kiloa. Nopeammin, nopeammin! Haluan nähdä niiden numeroiden romahtavan! Pois kaikki. Pois koko vartalo. Saastainen, hirveä keho, ja pää. Ne eivät enää ole edes minun. Jaan ne toisen kanssa. Sellaisen toisen, joka tykkää vaihtaa hiusteni väriä vähän liiankin usein. Eli enhän minä edes kontrolloi itseäni enää 100%. Eikö tämä tarkoita siis sitä, että keho on vain jokin työkaluntapainen joka riippu jonkinlaisen sielun yllä suorittaakseen maallisia asioita? Minä en halua sitä, en tarvitse sitä. Haluan olla ihan toisenlainen.

_____

DS - kiitos kertovasta kommentistasi. Se auttoi minua ymmärtämään, että tuolla jossain on tulevaisuuskin, ja sitten en enää halunnut kuolla. En tosin tiedä järjestyykö elämäni ikinä. Ongelmanyyttini on niin iso ja sotkuinen, että sen selvittämiseen menee vuosia...ja ehkä pidempäänkin, sillä takerrun ongelmiini. Mutta en yleensä halua kuolla. Yleensä muistan että minulla on mies, ja että me haluamme kivan talon ja viisi lasta, husky-koiran, ja paljon lemmikkirottia. Mutta joskus kaikki pimenee, lakkaan luottamasta mihinkään, päätän että mieheni haluaa erota minusta, ja hupsista vain - kaikki elämänhalu on tipotiessään. Yritän tosin kovasti olla luottavainen, yritän myös olla iloinen. Joten...kai se tästä. Niin kauan kuin olen elossa, minulla on valta muuttaa asioita.

16:39

Hetken aikaa oli voitokas olo. Sain puhuttua itseni uskomaan, että nälkä tuntuu paljon paremmalta kuin miltä mikään maistuu. Ja niin se tuntuukin. Ainakin minulle, ainakin tällä hetkellä. Kalisuttelen kylkiluitani huvikseni, vedän vatsan sisään, hymyilen itsekseni. Paljon on vielä mentävää. 6.7 kiloa pois. Sitten kaikki näkevät. Sitten en jää toiseksi.

22:00

On huvittavaa kun syvällä päänsä sisällä tietää vaikka mitä, mutta sitten käyttäytyy kuin ei tietäisi yhtään mitään. On niin paljon helpompaa olla vähän hidas ja tyhmä. Silloin kenelläkään ei ole suuria odotuksia, ja saa vain laiskotella. Ja on helpompaa tehdä asioita, jotka tietää tyhmiksi.

Menin ja ahmin. Leipää juustolla, sorbettia, kohta spagettia. Tiedän että oksennan ne. Tiesin jopa, että sorrun, ja sallin sen alitajuisesti. Iltapainoni oli 51.9. En aio lopettaa oksentamista ennenkuin vaaka näyttää saman luvun taas.

= Olen vähän tyhmä. Leikin tulella, leikin hengelläni.

22:45

...Ihan kuin se noin helppoa olisi. HAH! Kilo vielä ylimääräistä moskaa vatsassa, enkä pysty enää oksentamaan. Jostain syystä mieleeni muistuu mitä vanha terapeuttini sanoi. "Olet tarpeeksi älykäs esittääksesi tyhmää ja huijataksesi testeissä; ja tarpeeksi karismaattinen puhuaksesi läpiä kenen tahansa päähän. Jopa itsesi." Se oli ehkä ainoa järkevä asia, jonka hän sanoi. Vaikka pohjimmiltani todella ujo ja pelokas olenkin, osaan näyttää vahvalta ja olla vakuuttava. Valehtelen itselleni kunnes en jaksa enää väittää itselleni vastaan. Hiukka outoa. 

Mutta miksi minun edes pitäisi yrittää mitään. Möhlin kuitenkin. En varmasti ikinä tule vaikuttamaan mihinkään, joten ihan yhtä hyvin voisin olla kuollut, eikö? Mitä järkeä on elää näin yksin. Minä tarvitsen ihmisiä. Mutta he eivät tarvitse minua. Yritän ihan turhaan olla onnellinen - eihän sitä kukaan vittu huomaa, paljon helpompaa vain jäädä makaamaan tähän masennukseen ja olla välittämättä paskankaan vertaa. Vittu. Olisinpa rohkea. Haluan lopettaa tämän saatanan kärsimyksen. Miksi kidutan itseäni elämällä? Miksi pitää kynsin hampain kiinni jostain joka on niin saatanan kamalaa ja raskasta? Kaikki on ihan liian vaikeaa. En selviä mistään. Muistini repeilee, identiteettini on karkuteillä, kuulen ääniä, näen asioita, tuntuu että liihotan pois ruumiistani, olen syvemmällä masennuksessani kuin ikinä ennen. Enkä pääse enää ylös. En jaksa taistella sitä vastaan yksin. Ihan kuin seisoisin suurta armeijaa vastaan yksin, aseetta. Välillä viereeni hyppäisi joku joka yrittää auttaa, mutta joko he juoksevat karkuun, tai kaatuvat taistossa. Mutta minä en voi juosta. Minut on piiritetty.

En ikinä kuvitellutkaan eläväni kovin pitkään. Ehkä 30-40 vuotiaaksi. Mietin vain, miten pitkään menee että päässäni napsahtaa niin pahasti, että todellakin tapan itseni. Olen yrittänyt. En vain onnistunut. Jokin aina meni pieleen. Mutta ensi kerralla tiedän mitä tehdä, ja siitä saa melkein 100% varman kuoleman. Helpottavaa ajatella sitä. Samalla vähän pelottavaa, ja surullista. Mutta enemmän helpottavaa. Ihmiset kyllä löytävät jonkun joka korvaa minut. Ainahan ne. Olen helposti korvattavissa, tai vielä parempi, vaihdettavissa parempaan. Kuten aina.

Tulipas angstinen postaus.

10:48

Anonyymi - vihaan sairaaloita. Sairaalahuoneet ahdistavat minua enemmän kuin mikään muu... Olen kyllä yrittänyt muuttaa yhteen sairaalaan, mutta kestin siellä vain yhden päivän. Tulin ulos sieltä entistäkin masentuneempana. Ja olen kyllä hakenut apua, minulla on tukihenkilö jonka tapaan kerran viikossa ja lääkäri. Mutta eivätpä hekään auta. Muunlaista apua en voi enää hakea, törsäsin jo omaisuuden verran vakuutusrahaa täysin tarpeettomaan terapistiin vuosia sitten - mutta tukihenkilö on ilmainen. En siis tiedä, mitä muuta apua oikein voisin hakea? Olen sairastanut masennusta niin kauan, että en pysty enää näkemään tulevaisuutta ilman sitä.

____

Mutta. Painoin 52.2 kiloa joko yöllä tapahtuneen ahmimiskohtauksen takia (hyvin pieni, vain jugurttia ja sipsejä, jotka oksensin), tai sitten eilen juomani nesteet painavat. En tiedä, vähän kiukuttaa. Tänään on parempi olla syömättä ollenkaan. Pitäisi myös päästä eroon ahmimisesta ja oksentelusta. Vesi täyttää minut ihan tarpeeksi hyvin.

21:41

Selvisin tänään syömättä. Tyhmää ylpeillä, mutta selvisin siitä suhteellisen helposti. En edes harkinnut ostamieni äitienpäiväsuklaiden syömistä, joka on suorastaan outoa. Iltapainoni oli 51.9 kiloa yhä, joka on outoa, sillä painon pitäisi kohota iltaa kohti. Ilahduin kun huomasin, että kylkiluuni näkyvät selässäni. Se oli omituista alkukantaista raivokasta iloa ja jotain, mitä en ole kunnolla tuntenut vuosiin - ylpeyttä itsestäni. Olisin voinut itkeä.

Nukuin muuten viimeiset 3 tuntia. Kun menin nukkumaan kaikki oli ihan hyvin. Nyt kun heräsin, isä on kitannut pullon viskiä, on ärhäkkä ja masentunut; ja äitiä näyttää itkettävän. Ei helvetti. En saa ammattia ennenkuin vasta kolmen vuoden kuluttua. Onko minun pakko asua tässä masentavassa helvetissä niin kauan? Kukaan ei halua minua, vain peruskoulun todistuksen omistavaa, sairasta nuorta naista töihin. Olen kyllä yrittänyt etsiä.

Ja muuten. Outo juttu. Jos näen jonkun joka on noin itseni pituinen ja painaa saman verran (tai vaikka enemmänkin), ajattelen hiljaa "hui miten laiha!"...mutta itse tunnen oloni valaaksi? Eikö tämä ole vähän ristiriitaista?

11:18

Olen jotenkin riippuvainen kehuista. Ongelma on, ettei minua oikein voi kehua mistään. En käy koulua, minulla ei ole harrastuksia, minulla ei ole mitään erityisiä lahjoja... Yritän korjata kaikkia kolmea puutetta. Mutta, ennen kaikkia noita haluaisin että minua pidettäisiin kauniina ja laihana. Mikään ei ole ihan niin euforista kuin se, että muut huomaavat painon tippumisen. Sainhan siitä kaksi kommentiakin siellä sukujuhlissa. Olin todella hyvällä tuulella koko loppupäivän. Mutta kaksi ei riitä, haluan lisää, lisää, lisää! Taidan olla aika huomionkipeä.

Olen (salaa) todella herkkä kaikenlaisille ulkonäköön kohdistuville kommenteille. Yksikin vihjaus, että olen ruma tai lihava, lähettää minut suoraan hermoromahdushelvettiin. Esimerkki: Äitini sanoi, että minulla on "kauheat rimppakintut". Vaikka se vihjaakin että jalkani ovat laihat, sana 'kauheat' melkein sai minut kiljumaan että älä sano noin, älä hauku. Olen kuin kitara jonka kieliä on kiristetty liikaa. Yksikin vääränlainen rämpsäytys, ja napsahdan kahtia. Mutta se tapahtuu vain sisäpuolella. Ulkoisesti saatan hymyillä, tai heittää jonkin vitsin.

13:48

Oli kiva tavata K:ta :) Olin tosin hiukka hermostunut, en oikein osaa olla ihmisten kanssa enää - paranoia alkaa mylläämään. Jotenkin myös oletin että olisin pystynyt puhumaan parista asiasta, mutta en sitten osannutkaan! Taidan olla enemmän kirjoittaja kuin puhuja. Lainasin (tai no, K lainasi minulle) Marya Hornbacherin 'Elämä kateissa' -kirjan. Taidan alkaa heti lukemaan.

21:42

Kylläpäs päivä voi lipsahtaa paskaan ihan sekunneissa. Sorruin ahmimaan, vaikka oli paha olo eikä edes tehnyt mieli. Elikkäs vetelin pitsaa naamaan lukiessani Maryan bulimiasta. Ironista? Kaikki tämä lähti siitä, että aloin taas miettiä haluanko tätä. Haluanko olla sairas? Haluanko menettää minun ja mieheni unelman suurperheestä? Haluanko ihan totta olla luinen tikku? Mitä minä edes saavuttaisin sillä, ihan oikeasti? Mitään hyödyllistä, mitään kaunista? En jotenkin enää usko, että olisin yhtään kauniimpi laihana....olisin vain, niin, laiha.

Joten sitten päätin (kymmenettä kertaa) että nytpäs perkele paranen ja syön kuin normaali ihminen. Mutta eihän se helvetti noin mene, ikinä. Pienetkin paranemishalut häipyvät tasan tarkkaan silloin, kun painan grammankaan enemmän. Ja paniikki iski kun tajusin, että ylisyön, ja kun en pystynyt lopettamaan.

Ei ei ei! En voi tehdä tätä! Laiha. Laihempi. Vielä laihempi. Kaikkein laihin? No ei ehkä noin pitkälle. Mutta LAIHA. En kestä kuvajaistani. Se on kuin hirviö.

Erikoinen päänsisäinen keskustelu otti osaa ahminnan aikana:

ääni n. 1: "EI EI EI! Mitä vittua sä oikein teet?"
ääni n. 2: "Syön."
1: "MIKSI?!?!!"
2: "Miksi ihmiset syövät? Elääkseen, ollakseen terveitä."
1: "Et voi tehdä tätä, et nyt, et ikinä!"
2: "Plaa plaa plaa. Etkö muka halua olla terve?"
1: "En jos se tarkoittaa LIHOMISTA!"
2: "Eikö sun elämässä ihan totta ole mitään muuta kuin laihuuden saavuttelu?"
1: "No mitä jos EI OLE?"
2: "On sulla sun mies. Ajattele vähän sitäkin, ja mihin helvettiin sä sen ajat tällä kaikella."
1: "Eiköhän sekin salaa halua mun olevan nätimpi ja laihempi."
2: "Höpöhöpö. Miehet tykkää isoista takamuksista ja kurveista."
1: "Toi on kyllä täyttä paskaa!"
ääni 3: "NYT MOLEMMAT TURPA KIINNI KUN MÄ SYÖN."

...Joo. Olen ihan latvakakkonen.

22:19

Manna, en pysty kommentoimaan sinulle takaisin jostain syystä! :|

Ja niin. Kävin sitten oksentamassa. Toinen päänsisäinen keskustelu alkoi:

ääni n. 1: "No niin! Tähän se sitten se sinun ahmimisesi meidät toi! Katso nyt helvetti!"
ääni n. 2: "No onko ihan pakko oksentaa?"
1: "ON."
2: "Eikö sydänkohtaus pelota? Kultasi suuttuisi, jos tietäisi miten pahasti riskeeraat henkesi."
1: "En ihan totta jaksa nyt välittää. Haluan vain olla kaunis."
2: "Pari vuotta sitten 'halusit vain jonkun, joka rakastaisi sinua', ja nyt heität tuon rakkauden menemään. Kiittämätöntä."
1: "Turpa kiinni ja sormet kurkkuun!"

Painoin 54.1, eli kaikki nesteet varmaan häippäsivät. Ruoka ei edelleenkään maistu. Tekisi mieli vain kömpiä sänkyyn ja pysyä siellä kuukausi. Mesessä on niin tylsä jutella. Ja Skype ei toimi kunnolla. Ja WoWkaan ei toimi mieheni koneella - ostin sen hänelle että meillä olisi jotain yhteistä tekemistä ennenkuin tavataan taas.

Rotat alkoivat nahistella pesämateriaalista. Koko häkki on täynnä vessapaperin suikaleita, mutta kummallekaan se ei tunnu riittävän. Pennut sirkuttavat kuin pienet linnut. Hauska ajatella, että saan nähdä miten ne kasvavat.

18:24

Päivät tuntuvat viikoilta... Tämä tylsyys vain ruokkii masennustani kun on jatkuvasti aikaa märehtiä asioita. Pitäisi keksiä jotain tekemistä, mutta mitä? Jos menen ulos mätkähdän pyörtyneenä maahan ennemmin tai myöhemmin. Heikotusta pahentaa se etten pysty syömään... Yritin tosin, mutten pystynyt. Jugurtti näytti yhtäkkiä todella kuvottavalta. Ja joo, jos on valittava oksentelun ja syömättömyyden välillä, valitsen syömättömyyden. Äiti marmattaa että minun pitää syödä. En halua, en pysty.

Lisäys.

Mietin muuten, että hoidankohan tylsyyttäni tällä 'häiriöllä' (en nyt tiedä onko se edes häiriö, ja jos on niin en tiedä mikä häiriö se tarkalleen olisi)... "Njaa, ei mitään tekemistä, suunnittelenpa mitä syön ja etsin jotain vähäkalorisia ruokia, tai yritänpä paastota." Kuulostaako oudolta, vai voisiko tässä olla jotain perää? Toisaalta, kyllä siinä on jotain muutakin. Kaikki ne kerrat kun minua on haukuttu; kun olen tuntenut itseni vääränlaiseksi; kun olen jäänyt toiseksi; kun en ole ollut täydellinen. Kaikki tuo vaikuttaa myös. Ja se hullu tahto lentää pois.

Mutta, 'häiriöni' lohduttaa minua. "Ei hätää, onhan sinulla vielä minut!" se sanoo pimeydessä, ja voin rauhassa takertua siihen ja tuntea kuin sisälläni, sielussani, olisi vielä jotain jäljellä. Pään sisäinen tyhjyys on pelottavaa, ja kutsuu kaikenlaista pahaa sisäänsä. Siksi täytän sitä epätoivoisesti, ihan millä tahansa. En saa antaa mieleni tyhjentyä, tai alan kaipaamaan kuolemaa. En halua kuolla. Mutta kun ne demonit alkavat kuiskia ilkeitä pikku lauseitaan, muistan miten epäonnistunut, ruma, hirveä olen. Ne sanovat ettei minulla ole oikeutta elää, ja minä myönnän sen. Ne sanovat että olen arvoton, merkityksetön, taakka. Ja kun ne kerran pääsevät ääneen, ne eivät hiljene pitkään aikaan.

Siksi siis tämä epätoivoinen kontrollin hakeminen.

21:25

Outo olo. Tuntuu siltä kuin olisin joku...muu kuin yleensä olen. Joku ihan toinen. Tuntuu siltä kuin istuisin elämäni ulkopuolella ja vain katselisin sitä, kykenemättä oikein vaikuttamaan mihinkään. Melkein kirjoitin "hänen elämänsä", mutta tajusin että minähän se olen. On jotenkin sekava, tyhjä, leijuva olo. Ei itketä, ei naurata. Sellainen +-0 olo.

Hörpin kokista. Rotat hypähtelevät huvittavasti häkin puolelta toiselle vessapaperia pesästä toiseen kuljettaen. Rogue on tosi toimelias ja aikaansaapa, se hypähtelee kevyesti ja häntä pystyssä, valpas kiilto silmissä. Acra taasen vaikuttaa nuutuneelta ja väsähtäneeltä, ei jaksanut edes kiivetä kädelleni. Onneksi ne auttavat toisiaan, kun minä en oikein osaa tehdä muuta pentujen eteen kuin silputa äideille vessapaperia ja tarkistella josko piipitystä kuuluu.

22:40

Voi helvetti. Nytpä vasta outo olo onkin...olen nimittäin 50% varma, että tämä on unta. Huomasin, että muististani on kadonnut isoja palasia. En muista mitä olen sanonut, mikä päivä on, milloin mitäkin tapahtui... Pelottaa vähän. Mitä minulle oikein tapahtuu? Miksi haluan sanoa "me"? Mikä oikein ajoi minut näin pahaan tilaan? Apua. En edes tiedä mistä tämä kaikki voisi johtua.

NYT ACRAKIN SYNNYTTI!

Siis molemmat aluksi ostamani rotat ovat naaraita. Ostin ne varmaan raskaina, tai sitten täällä on jotain yliluonnollista meneillään. Mutta kun heräsin, kuului taas kauheaa vikinää. Kurkkasin häkkiin ja siellä Acra istui, pienten sokeiden nakkien kanssa. Ensin ajattelin että se oli varastanut Roguelta pari kappaletta, joten nostin mökin kattoa ja tarkistin. EI. Siellä ne roguen 7 lapsosta uinuivat. Acran vauvat ovat paljon pienempiä, vaikka ikäeroa on vain n. viikko. Voi hyvänen aika! Niitä on 5, luulisin. Aloin repimään vessapaperisilppua pesämateriaaliksi, mutta Rogue kähvelsi ensin kaiken omaan pesäänsä. Sitten se alkoi liikuttavasti rakentamaan pesää myös Acralle. Aww.

Pitää soittaa sinne eläinkauppaan taas. Nyt on 10 rottaa "palautettavana", koska päätin pitää yhden tytön molemmista pentueista.

Mutta mutta, mitäs muuta? 55.1 kiloa paino. En ole vielä syönyt mitään, enkä aiokaan. Ruokahalu ihan tiessään, masentaa, paha olla. Mutta ei NIIN paha olla. Voisi olla paljon pahempi. Tämä on ihan siedettävää.

15:30 -- lisäys

Tein hiukan tutkimusta. Ensimmäiset rottani (Acra ja Rogue) ovat siskokset, ja syntyneet 28.2.-08. Minä toin ne kotiin 22.4., ja sitten Rogue synnytti 3.5. ja Acra synnytti 7.5... Kesyrottien kantoaika on kolmesta viikosta kolmeen ja puoleen viikkoon. Elikkä jeps, ne olivat raskaina kun ostin ne. 14 rottaa 2 hinnalla.

18:30 -- plääh

Vaikuttaa siltä, että en sittenkään ota taukoa tästä blogista. Pahaa oloa on hyvä purkaa jonnekin, vaikka kirjoitankin vain murto-osasta asioistani. Tänään tajusin, etten koskaan tule olemaan tyytyväinen ulkonäkööni. Kun korjaan yhden ongelman, näen heti toisen. Aika turhauttavaa ja masentavaa. Voi kun osaisi vain olla oma itsensä, ja olla tyytyväinen siihen...